Kurssi kohti kesää

Luin parin päivän sisään Antti Hyryn romaanin Kurssi (Otava, 1993). Siinä suoritetaan seitsemännen luokan oppimäärä kesän aikana. Matkustetaan linja-autolla mäkistä maastoa niin, että mäennyppylöiden kohdalla on vatsa kääntyä ylösalaisin, syödään, nukutaan, derivoidaan, ajetaan kuivia heiniä talvisuojaan, tehdään lehtikerppuja, kuvataan suota, löydetään muutama kypsä hilla ja vaikka mitä.

Muistaakseni edellinen Hyry jäi minulta kesken (se Maatuuli), mutta tässä oli niin paljon omakohtaisesti koettua nuoruuteen ja lapsuuteen liittyvää, että insinöörintarkka teksti kantoi minut loppuun asti, vaikka ne derivoinnit edelleenkin menivät vallan yli ymmärrykseni. Kirja palautti mieleeni omia entisiä opettajia.

Muuten, mitenkä sitä matematiikkaa oikein opitaan. Ruveta osaamaan sellaista, mistä ei ole ennen tiennyt, mitä siinä silloin on tapahtunut, kun on jotain oppinut, mitä siinä on erilaista kuin ennen, asiat eivät ainakaan ole muuttuneet ja mihinkä se joutuu se minkä osaa, sitten kun ihmistä ei enää ole. Mitä se on, kun oppii integroimaan, derivoimaan, ja miten ihminen voi oppia. Vesikirput mustan suo-ojan kirkkaalla pinnalla mutkittelevat edestakaisin ja tekevät häviäviä renkaita koko ajan ja suo-ojan vesi virtaa hitaasti, mihinkä se menee. Missä se minussa on se taito ja mihinkä se lopulta joutuu, onhan se ihan totta, että minä sen jotenkin osaan, nyt. (emt. s.83)

Eilen aloitin tauon jälkeen vesikävelemisen. Taito se on sekin. Tilaa riitti. Katselin enimmäkeen veden väikettä, koska minun on huolehdittava, että niska pysyy kunnon asennossa. Ulkona oli keväinen kirkas taivas. Satuin vilkaisemaan ulos ja näin kolmen joutsenen lentävän yli. Kevään ensimmäiset. Tänään näin sitten jo västäräkin. Vaikka on yöpakkasta, hyytävä viima rannoilla ja tuon tuosta sataa räntää, luntakin, kevät on jo pitkällä. Lumivuoret joiden ajattelin sulavan tuskin juhannukseksi ovat tipotiessään. Piennarten ja ojien pohjimmaiset, vielä sulamattomat lumet, näyttävät tuhkantummilta. Sisällä tuoksuu kuvan syreeni.