Lumi alla jalasten

Palvelutalon saunaosaston pukukoppien peltiovet kolisevat. Jotenkin olin hilpeällä tuulella eilen ja tulin ”siteeranneeksi” joululaulua: ”Kolisee, kolisee kulkuset…” Sepä avasi mielenkiintoiset hevosmuistelut pukuhuoneessa. Toisen kanssajumppaajan enon hevonen oli aikoinaan ollut sodassa ja siitä selvittyään se ei koskaan jatkanut matkaa, jos rekitiellä oli vaikka pienikin havunoksa. Viisas eläin. Varoi koko ikänsä miinoja. Toisella taas oli ollut niin viisas hevonen, että se oli oppinut asettumaan aina sopivalle paikalle joko aidan ja korkean kiven viereen, jotta hän pääsi sen selkään.

Itselleni tuli mieleen surullinen kesämuisto eräältä sunnuntailta. Täytyi olla sunnuntai, koska isä oli kotona. Hevoshaassa oli oudon hiljaista. Ei kuulunut tuttu kavioiden kapse eikä kalkkanut kello. Läheltä lammenpuoleista veräjää löysin kahden puun välistä hevosemme kuolleena. Se oli jotenkin ujuttautunut kahden paksun puun lomaan eikä ollut päässyt pois. Vauhkona se oli taistellut itsensä kuoliaaksi. Muistan, miten oli iso työ haudata niin kookas eläin. Eläinten tapaturmaiset kuolemat olivat isoja menetyksiä pientilalla.

Mukavampi oli muistella talvisia rekiajeluja. Eivät ne mitään huviajeluja olleet siihen aikaan, sillä hevospeli oli ainoa kulkuneuvo. Reki pehmustettiin heinillä tai oljilla ja rekivällyjen alle asetuttiin vieriviereen kuin silakat tynnyriin. Jalaksilla ei muista koskaan seisseeni. Ohjastajalla oli koirankarvarukkaset, ettei käsiä palelisi. Äiti muistaa vällykankaan teon, joten yli 80 vuotta vanhat ne vällyt eivät ole. Ne ovat kuitenkin kotitekoiset ja malli on sama kuin Kaisan vällyissä. Koirankarvarukkasten tekijää ei äiti enää muista, mutta nahkan muistelee olleen peräisin kotikoirasta. Meillä oli vaatimaton reki, mutta hyvin se kulki. Hevosella oli aina kiire kotiin päin. Kirkkaassa kuutamossa muistan kerran reen kaatuneenkin. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Olen vain voinut kuvitella (koska en muista), millaiselta esimerkiksi kansakoulumme pihamaa on näyttänyt kuusijuhlan aikaan. Mihin ne kaikki hevoset loimineen oikein parkkeerattiin?

Roskia, roskia

HaloEfekti käsittelee roskapostiasiaa, mutta laitanpa tänne hiukan omia kokemuksia tältä päivältä. En viitsi pitempää aikaa tilastoida. Kerran aiemmin lienen jossakin postauksessa tai kommentissa maininnut, että yhdellä kertaa pamahti neljän aanelosen verran linkkejä yhden ainokaisen postauksen kommenttilaatikkoon. Nyt on ollut hiljaisempaa.

Tänään olen Nortonin kanssa tutkinut, kenelle nänä spammit sähköpostissa oikein on osoitettu. Herra Norton heittää vain jokusen suoraan roskapostilaatikkoon ja yleensä minä loput sen tarkemmin tutkimatta. Vasta äskettäin luin ensimmäistä kertaa niiden osoitteita ja havaitsin, että minä siis olen vaikka kuka. Tänään ole ollut mm. suj, suomaesa, petajaniemi, frantsi, suhotei, karppinen, laajalahti. Välistä tosin oma itseni. Tämä kyllä laittaa miettimään, menevätkö oikeatkaan sähköpostit aina oikeisiin kohteisiin.

Ulkona kävellessä törmää roskaisuuteen päivittäin, kadulla ja metsässä. Olenkohan tullut vain liian tarkkasilmäiseksi ja huomaan sen entistä helpommin? Minun kun on katsottava tarkkaan, mihin jalkani asetan. En oikein usko. Ei tunnu yhtään mukavalta myöntää, että me suomalaiset roskaamme näin paljon.

Se on aalto

Kirjoitin jokin aika sitten Suomen Kuvalehden julistamasta kisasta suomen kielen kauneimmasta sanasta. Raadin valitsema kaunein sana on siis aalto. Hiljaisuus, kuulas, taival, kehtolaulu, lumi, maailma, lauha, metsäpirtti, aamunkoi, nuttu ja lauantai olivat seuraavina listalla. Nyt vielä odotetaan viikko kansanvalintaa. Mikäpä siinä, kauniita sanoja äidinkielellä. Muiden kielen suosikkisanoja löytyy täältä.

SS:n kolumnisti Mary Nurminen kirjoittaa tämänaamuisessa kolumnissaan Fun with Finnish kielemme sanoista seuraavissa kategorioissa: Fun Words, Onomatopeias, Just hard to say ja It took awhile. Laitan tähän hänen valitsemiaan esimerkkejä kustakin ryhmästä: ääliömäinen ja älykääpiö, ällikällä lyöty ja häijy, ulottumattomissa ja velallisillemme, esirukous. Täältä taas löytyvät Ylen Näytetään kieltä-ohjelman valitsemat äidinkielemme kauneimmat, rumimmat, nostalgisimmat ja vaikeimmat sanat.

Turhaahan kai tällainen sanojen järjestely on, mutta menettelee se siinä kuin muukin viihde. Sanoja voidaan myös asettaa järjestykseen frekvenssin yms. mukaan. Silloin ihan mutu-tuntumalla tulevat mieleen sellaiset täytesanat kuin totanoin, niinku ja joidenkin puheeseen tarttuneet välimerkin tavoin käytetyt alatyyliset sanat. Työaikana koulussa korvat osin kovettuivat kyseisille voimasanoille, nyt ne taas jo hätkäyttävät, kirjoitettuinakin.

En tiedä tarkemmin toisten tavasta kirjoittaa päreitä. Joku saattaa antaa tekstin vain tulla ja jäädä sellaisekseen, toinen hioo ja viimeistelee miltei loputtomiin. Ainahan kaiken voi kai sanoa paremmin, ytimekkäämmin, selvemmin. Toisaalta sanojen monimerkityksellisyys kerrostaa, syventää sanottavan. Itse olen saanut sellaista palautetta, että käytän liian vähän adjektiiveja. Ja kinkitystautiakin ja substantiivitautia löytyy. Ja tuhottoman pitkiä virkkeitä. Välistä. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti.

Sanat ovat lapsista leikkimateriaalia. Käsittämättömän helposti saan lapsenlapset kikattamaan seuraavalla tutulla lorulla:

Maanantaina makkarat tehtiin,
tiistaina tikut vuoltiin,
keskiviikkona keitto keitettiin,
torstaina tupaan kannettiin,
perjantaina perheelle annettiin,
lauantaina liemi latkittiin,
sunnuntaina suu pyyhittiin.

Kuvan aalto tulee kaukaa, Atlantilta. Olisi ollut kuvia tuosta viereisestä järvestäkin, peräti eilisiä, koska liike ei tältä vuodelta ole vielä pysähtynytkään. Vesi nousee kohisten, ojat ovat puolillaan vettä. On jotenkin huhtikuinen keli ellei ota lukuun päivän lyhyyttä.

Yllätysohjelmaa

Aamuinen tihkusade ei estänyt lähtemästä kävelylle. Se jäi tosin tavanomaista lyhyemmäksi, koska puhelin soi ja Noora ja Oskari olivat tulossa mummun ja vaarin hoiviin toviksi. Vanhempien oli määrä tehdä ostosmatka vajaan kuukauden päästä olevaa juhlaa varten. Tällaisia kiertoilmaisuja yritimme käyttää, mutta aavistelen viisivuotiaan jo vaistoavan, mistä oli kyse. Lenkkipolun varrelta oli kaadettu kuusia. Mökillä olisi kuusia omasta takaa, mutta niiden hakeminen olisi vaivalloista ja pitkästä matkasta johtuen hintakin tulisi yhtä suureksi kuin kotiinkannetulle kuuselle. Kohta puhelin taas soisi. On hyvä kun on vakituinen kuusentuoja.

Olikohan kaupunki tarvinnut latvakuusia laitostensa joulukoristeiksi vai latukoneiden jatkuvasti levenevät mallit lisätilaa, koska niin monta kuusta oli kaadettu? Vuosi vuodelta väylä levenee. Jalankulkijat tahtoisivat myös talloa kesästä tuttuja reittejä, jotka lumen ajaksi pyhitetään hiihtäjille. Oli hyvä kävellä, vaikka sataa tihuutti. Liukkaus on paljon pahempaa kuin sade. Pienet lammetkin olivat luoneet jääpeitteensä miltei kokonaan ja purot solisivat kuin konsanaan keväisin.

Nooran ja Oskarin piirustukset muuttuivat rasteja täynnä oleviksi aarrekartoiksi, joiden perusteella tutkimme jokaisen huoneen taskulampun valossa. Vaarin saappaasta löytyneestä pullopostista löytyi lisäohjeita, samoin työhuoneen mappien nimilapuista. Ei siinä lukutaitoa tarvittu ja messinginvärinen päiväkirjan lukko löytyi melko helposti. Kesäinen eväsreppuretki muistui pienten mieleen. Matkakuvistamme he vähät välittivät. Ensi viikonloppuna on yökylän vuoro, jotta vanhemmat pääsevät pikkujouluun. Kunnon kalakeitto on tilattu ruuaksi, koska molemmat ovat oppineet päiväkodissa syömään sitä. Äiti ei muka osaa kalakeittoa valmistaa. (?)

Portaitten edestakainen ravaaminen vain hiukan huolettaa minua. Tällä kertaa ei sattunut mitään vahinkoa, pari kertaa vain pää kopsahti sohvapöydän reunaan, kun toisen leikki on heti myös toisen ja harvoja edellissukupolven leluja on kaksin kappalein. Lasten energialatauksesta ja naurunmäärästä voisi päätellä, että kaamos ei vaikuta heihin ainakaan masentavasti. Me aikuiset kyllä sytyttelemme lisävaloja ja kynttilöitä ja päivittäisestä kofeiiniannoksesta huolimatta jotenkin alamme olla uuvahtaneita. Kuukauden kuluttua päivä on jo kukonaskelen verran yötä pitempi.

Kaamos (Runotorstai)

joko aurinko pakeni talvipesään
puoli vuotta on uuteen kesään
mitä tuota suremaan suotta
tehdään itse valonuotta
ja kootaan sillä liekinhehkua säkkiin
ommellaan okraa tilkkutäkkiin
hupaisten hölmöläisten lailla
ei olla marrasharmaassa mitään vailla
kun poltellaan tuikkuja illoin
ei kaamos tavoita meitä silloin
jos se kurkkii nurkan takaa
riittää valosta sillekin jakaa
tai rauhassa painutaan peiton alle
suklaata suussa ja kainalossa nalle

Kulkukauppiaat

Olen kotoisin kärrytien päästä. Siis perille pääsi hevospelillä ja polkupyörällä, jos työnsi sitä. Ajaminen ei onnistunut kuin paikoin, tie oli sen verran kivinen. Ohikulkijoita ei juuri koskaan näkynyt. Hopeahapsinen kalastaja poikkesi joskus ja yöpyi. Nyt ajatellen hän maksoi yösijastaan hyvän hinnan, sillä hän aina antoi senpäiväisen saaliinsa majapaikkaansa. Ja ne kalat olivat kunnonkokoisia lähilampien sintteihin verrattuna. Niinpä jokainen pihaan tupsahtanut vieras oli lapsille ihmetyksen paikka. Ei meitä varmaankaan ollut peloteltu tavanomaista enempää, mutta vieraan tupaan astuessa muistan kyllä useimmiten kaikonneeni kammariin. Ainakin toviksi. Ujostutti. Sieltä sitten varovasti ovenpielestä tarkistin tilanteen turvallisuuden ja menin sanomaan käsipäivää muiden mukana.

Eräänä kauniina kesäisenä päivänä pihaan ilmaantui kulkukauppias polkupyörällä. Tavaratelineellä oli muistikuvani mukaan joko vanerinen tai peräti puinen monilokeroinen kapsäkki. Laukkuryssistä puhuttiin, mutta ei hän ole jäänyt mieleeni aksentistaan, vaan mielenkiintoisesta kapsäkistään. Ja siitä, että se oli ainoa kerta, jolloin muistan kulkukauppiaan poikenneen meillä. Kiertävänä kauppiaana hän ei ehkä tiennyt, ettei meille juuri kannata tulla, koska isäni oli myymälänhoitaja ja kaikki ostokset hoituivat sitä kautta. Mutta isä oli viikot töissä ja näin sai kauppias avata laukkunsa pihanurmikolle katseltavaksemme.

Muistan nähneeni ainakin lankarullia, erilaisia neuloja, virkkuukoukkuja, täikampoja, hiussolkia, sukkia, huiveja. Ehkä joitakin korujakin. Nappeja ja neppareita ja harmaata sukkakuminauhaa. Ompelutarvikkeita enimmäkseen. Itse laukku oli niin erikoinen lukuisine lokeroineen, että siinä jo oli ihmettelemistä. En muista äidin tehneen kauppoja, vaikka sifonkihuivi, vai olisiko ollut peräti silkkinen, otettiinkin laukusta sovitettavaksi. Joskus vuosikymmeniä myöhemmin muistan isän kertoneen, miten kiertävä huonekalukauppias oli tullut pihaan. Silloin tie tietenkin oli jo ajokelpoinen. Vanhempani taisivat ostaa ensimmäisen nahkasohvansa silloin. Oli helppo valita valmiiksi koottu huonekalu muutamasta tarjolla olevasta ja vielä omassa pihassa. Nyt saa ostaa huonekalunsa palasina litteissä pahvilaatikoissa itsepalveluna, ellei halua maksaa maltaita.

Miksi luen blogeja?

Viittaan tässä nyt sopivissa annoksissa tietoa jakavaan Verkkolehteen In Medias Res, joka puolestaan viittaa edelleen... ja ilmaisen omat kolme syytäni lukea blogeja.

1) Olen päässyt tätä kautta uudelleen kiinni ajan ilmiöihin, saanut muutaman kerran tietoja nopeammin kuin lehdet tai TV/radio ovat niihin tarttuneet. Opin joka päivä uutta. Ihmettelen esim. Neulekirpun uutteruutta tiedonkeruussa. Olen vähentänyt tilaamieni lehtien määrää, koska blogeissa elämä avautuu mielestäni äkimmin ja syvemmin enkä sitäpaitsi ehdi juuri lehtiä enää lukemaankaan.

2) Olen tutustunut mm. näiden blogien erilaisiin kirjoittajiin ja valokuvaharrastajiin, joiden kynän ja kameran jälkeä seuraan mielenkiinnolla, koska tekstien ja kuvien takaa olen tunnistavinani aidon elämän arjen ja juhlan, ilot ja kipupisteet. Jokainen kommentti omaan päreeseen, vaikka hymiökin, lämmittää mieltä. Sanaleikit kiehtovat ja välistä oikeasti hykerryttävät.

3) Blogilista.fi:n suosikkieni nimien ja nimimerkkien takaa löytyy osin minulle tuikituntematon verkosto myötäeläjiä, jotka eivät näytä katoavan, vaikka joudun välillä pitämään taukojakin enkä kovin runsaasti ehdi/jaksa/osaa kommentoidakaan. Jotenkin naivisti kuvittelen, että blogiani saattavat lukea samat henkilöt, joiden blogeja itsekin seuraan.

Päätin kirjoittaa tästä aiheesta nyt siksi, koska pidemmän tauon jälkeen tunnen jääneeni jostakin paitsi. Silmäilin heti suosikkilistani viimeisimmät postaukset läpi ja löysin paljon uutta mielenkiintoista luettavaa. Ja harmikseni totesin, etten palattuani päässytkään kommentoimaan Vuodatuksen blogeja. Olisikohan tästä muuten apua vuodatusblogilaisille? Minulle tärkeä Valokuvatorstaikaan ei huolinut kuvalinkkiäni. Em. asiat kertonevat, miten tärkeiksi olette minulle muodostuneet. Sekä se, että edes mietin, kumman pinon tutkin ensin, kotiinkannetut postit vai blogit?

Kuva: OK English 8 Updated Marian askarteluvinkin mukaan. Ex-ope otti siis sakset ja liimaa, leikkasi yläasteen vanhentuneen kasiluokan kirjan kannet suikaleiksi. Samoin kävi lukion English Update kurssikirjan kannelle. Lopputulos ihmetytti Nooraa ja Oskaria. Tätä teemme joskus yhdessä, ehkä jo puolentoista viikon päästä, jolloin he ovat tulossa yökylään.

Kotona jälleen

Tänä aamuna Viivi tiuskii Wagnerille päivälehden (SS) stripissä: "Sain matkalla ihoon näppyjä ja punaisia läiskiä!" Wagner kysyy kuola valuen: "Mm... Missä on läskiä?" Tuon olisi tietenkin voinut kuvatakin, mutta olkoon.

Vanheneva iho ei siis enää päivetykään tasaisen ruskeaksi ylenmääräisestä auringosta huolimatta, vaan jää laikukkaaksi. Kuulokin kärsii lentokoneen jylystä, mutta valohoito sateen ääntä matkivien palmunlehvien alla ja etelän kukkaloistossa oli hyvästä. Käveltyä tuli enemmän kuin lääkäri määrää. Onneksi laastarit riittivät hoidoksi. Ja kuvia on kolmella kortilla odottamassa. Tässä on pari otosta alkajaisiksi.

Atlantin maininkeja rantakadulta tarkkaillessa silmät väsyivät nopeasti huikaisevaan kirkkauteen ja hakeutuivat lähemmäksi lähimmäisten tarkkailuun. Valtaisassa ihmisjoukossa sulautuu joukkoon. Teleskooppisauvojia (Exelit piti jättää kotiin) näin itseni lisäksi vain muutaman ja vesijuoksuvyökin oli outo kapistus, mutta minulle niin tarpeellinen. Itse asiassa meistä kiinnostuneilta vaikuttivat vain lomaosakkeiden esittelijät/myyjät ja ravintoloiden asiakkaiden metsästäjät.

Minä sukelsin Paolo Coelhon Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin maailmaan, joka sai uusia ulottuvuuksia. Vuorten kohtalo on karmea. "Niiden on pakko tuijottaa aina samaa maisemaa." Ja olenko minä "nainen, joka muuraa ikkunat umpeen, jottei auringonvalo pääse sisään ja kauhduta vanhoja huonekaluja"? Mikä on tämän päivän maaginen hetki, joka voi muuttaa elämän suuntaa? On uskallettava lähteä voidakseen palata. Hyvä minä että uskalsin ja selvisin.

Kuva on lumitilanteesta ennen lähtöä. Pihassa vuorenkilvet näyttivät heränneen taas hetkeksi eli lämpöasteita on täälläkin.

Förskottia

Poikkeuksellisesti isänpäivää vietetään tässä huushollissa tänään. Oskari ja Noora ovat tärkeimmät vieraat. Ruoka on uunissa ja kakku odottaa koristeitaan. Posti toi jo torstaina senmuotoisen kirjekuoren, että se saattaa sisältää Onnin, Iidan ja Annan aikaansaannoksia. Jännää.

Lehdet ovat olleet koko viikon täynnä lahjavinkkejä porakoneista puhelimiin. Ja artikkeleita erilaisesta isyydestä. Jos Rousseau aikoinaan sijoitti lapsensa heti syntymästä orpokotiin ennakoiden huonoa isyyttään, niin nykyisiä, siis tämänpäivän isiä, katsellessa käy sydämessäni lämmin ailahdus. Lasten kanssa oleminen ja heidän hoitamisensa näyttää niin luonnolliselta ja mieluisalta elämänmallilta, että sitä on ilo seurata.

Omalla isälläni ei liiennyt aikaa meille lapsille. Hänen oli pitänyt lähteä tienestiin uittohommiin jo 13-vuotiaana. Kouluhaluja olisi ollut, kuten äidillänikin, mutta kummallakaan ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä opintielle. Sitten tuli sota. Minulle on jäänyt toistaiseksi arvoitukseksi, mikä oikeastaan teki isästä niin etäisen. Siksi isän kuoltua isänikäväni oli iso. Isät ovat tärkeitä.

Halusin kesäisen kukan tuohon kuvaksi. Pienenä nimitimme noita partasudeiksi. Niitähän ne muistuttavat ja tuovat mieleen lapsen mielestä isonkin operaation l. isän parranajon. Puuhellalla keitettiin vesi kiehuvaksi, otettiin sitä valkoiseen pieneen emalivatiin jakkaralle ja sitten isä vaahdotti leukansa valkoiseksi partasudilla. Partaveitsi oli viiltävän terävä ja meidän pienten uteliaiden oli pysyttävä tarpeeksi loitolla. Melkein jokaisen parranajon jälkeen isä asetteli leukaansa parikolme sanomalehdenpalasta. Olikohan laastaria silloin edes keksitty? Mukava muisto.

Luolassa

Blogeja lukiessani saatan silloin tällöin saada tulla yllätetyksi mukavalla tavalla. Piti oikein ääneen lukea ymmärtääkseen. Onkohan olemassa jokin generaattori tätä varten? Itse kokeilin Arrakia kerran runoa miettiessäni. Asetin itselleni liian tarkat reunaehdot enkä viitsinyt käyttää tarpeeksi aikaa, mutta tuli kokeilluksi.

Järvi velloo taas vapaana rantoja myöten. Liukkaus pakotti vesiliikuntapuolelle. Tällä kertaa kallion sisään louhittuun uimahalliin. Lidl olisi ollut vieressä, mutta hiukset kosteina ei huvittanut taiteilla sinne sisälle. Eikä ollut mielessä mitään asiallista ostettavaakaan.

Maan alle rakennetut tilat tuovat mieleen Kiovan ja Pietarin metrot. Tai Helsingin asematunnelin. Jos en viihdy korkeissa torneissakaan, niin luolaihmistä minusta ei löydy senkään vertaa. Vaikka uimahalli on kauttaaltaan valkoiseksi rapattu, sen äänimaailma on jotenkin outo. Ehkä uimahallien akustiikkaan ei suuresti kiinnitetä huomiota. Jos raha ei ratkaise, valitsen mieluummin kylpylän kynttiläuinnit. Maisemallisesti kiven sisään louhittu mikä tahansa areena on tietenkin hyvä ratkaisu.

Hinnasta en osaa sanoa mitään. Jos ja kun tila rakennetaan vielä kyllin korkeaksi, tottunut kävijä ei varmaankaan ajattele olevansa missään luolassa. Mitenkähän se rappaus pysyy siellä katossa? Palvelu oli mitä parhainta. Pukukopin lukitsemiseen tarvittavat 50 sentin kolikot vaihdettiin vastikkeetta, mitä ei tapahdu esimerkiksi kaupungin terveyskeskuksessa. Jonkun kerran olen joutunut ostamaan ns. turhan suklaapatukan. Olin juuri muistanut ottaa oman viisikymmensenttiseni taskuuni, kun mukavanoloinen rouva käveli ohitseni ja availi kaikkien kaappien ovet. Saaliikseen hän sai yhden kolikon. Kaikki eivät siis muista. Onko 50 senttiä liian pieni raha muistettavaksi?

Tunteellinen siili?

Elämänvirrassa taiteillessa tunteet ailahtelevat laidasta laitaan. Kipu kaverina mieliala vaihtelee ehkä tavanomaista enemmän. En kyllä enää muista, millaista ns. tavallinen elämä oli. Ja onko sellaista olemassakaan? Jokaisella on omanlaisensa uniikki elämä. Blogeissa näkyy aika paljon erilaisia vakavammin otettavia ja leikkimielisiä testejä, jotka mukakertovat, millainen testattava on.

Olenko muuttumassa äkkivääräksi, kun saatan peräti korottaa ääntäni? Väsyttää välillä. Saattaa olla niinkin, että tuonne aivoihini on fiksoitunut tietty tunnetila. Niinhän sanotaan kroonistuneesta kivustakin. Se on aivoperäistä loppupeleissä eli sen jälkeen kun alun alkaenkaan ei oikeaa syytä löydetä eikä näin ollen oikeaa hoitoakaan.

Vanhoja papereita plaratessa sattui silmiin tuo vuosikymmenen takainen tunneroolikarttani. Pelkääjä ja huolehtija näkyvät hallitsevan tuolloisen minäni tunnemaailmaa. Syyllistyjäkin on siinä keskellä vihreänä kateudesta. Ellei olisi parempaa tekemistä, tuollaisen leivän tykötarpeet voisi kerätä kaapeistaan ja katsoa, tekeytyisikö edelleen samanlainen limppu. Itse sen enempää pohtimatta uskoisin, että on siinä jotakin muutosta tapahtunut. Ripaus rohkeutta ja riskinottajaa ainakin lisättäisiin suolaksi tai sokeriksi seokseen. Onhan elämä kantanut tänne saakka. Omanlaisenaan. Elämälle kiitos!

Kuvia kasapäin

Keväällä kirjoitin yhtäkkisestä kesään putoamisesta lämpöaallon iskiessä. Parin päivän ajan on ollut vastaavanlainen tuntu talven yllätyshyökkäyksestä. Varsinkin tänään pakkanen poltteli paljaita sormiani, kun tuossa rannassa asettelin kameraa hakiessani uusia kuvakulmia ja tarkentaessani kuvia. Vasemmassa kädessä olevasta turkisrukkasesta ei ollut yhtään apua.

Eihän sinne pakkaseen ole pakko mennä, mutta kummasti jähmettymisprosessia käyvä tummuva vesi vetää puoleensa. Oikein olin illalla kuullut. Matala rantavesi oli jo paksussa jäässä ja monta kiveä ja keppiä olivat jäätarkastajat heitelleet jäälle ja saaneet sen rikkoutumaan. Jäljet näkyivät. Keskempänä oleva vapaa vesi nostatti usvaa minkä kerkesi ja maisema vaihtui koko ajan auringon noustessa kultaamaan puiden latvat ja kiillottamaan oksien timantit. En oikein tiennyt, mitä ja miten kuvaisin. Kunhan räpsin. Ja sisälle.

Parin tunnin päästä vilkaisin ulos ja havaitsin, että sää oli entisestään kirkastunut. Ahtauduin taas toppavaatteisiin ja talvikenkiin. Ajattelin kyllä, että tässä alkaa olla liioittelun makua, mutta tulipa tarkistetuksi, että läheinen puro vielä eli. Järvimaisemassa kirkkaus ei ollut aamuista kummempi. Irrallaan oleva koira säikäytti minut syöksyessään vauhkona ympäri vastaraivattua puistoa. Kutsuvihelluksistä huolimatta.

Illansuussa kuu rakensi siltansa järven poikki. Olisikohan nyt saanut hyvän kuvan kuusta? En sentään kolmatta reissua lähtenyt tekemään. Tullee uusia kuita ja kuunsiltoja ja sinisiä iltoja. Jotenkin tuossa puolipäivän kirkkaudessa oli kevään tuntu. Se on se valo. Ulkoileminen säällä kuin säällä on pukeutumiskysymys. Ja kameran voi jättää kotiinkin. Silloin ei sormia palele.

Blogilistan päivitys ym

Aloitin urheasti blogilinkkilistani ajantasaistamisen. Hetimmiten havaitsin sen työlääksi, koska rivit ja osoitteet hyppelivät muokatessa miten tahtoivat. Lopulta päätin säilyttää ainoastaan päivitetyn listan ilman linkkejä, jotka ovat itselläni suorina kirjanmerkkeinä tai blogilista.fi:n suosikeissa. Suosikkilistalta löytyy mainittujen lisäksi muitakin.

Arvostan kyllä suuresti niitä bloggaajia, jotka ovat jaksaneet laatia mielenkiintoisia pitkiä linkkilistoja. Toisaalta ymmärrän senkin, että osa bloggaajista on luopunut niistä kokonaan.

Pakkaspäivä on ollut raikas ja kirkas. Kuu valaisee yöllä. Ja valvottaakin. Ihmettelen, miten lumimyräkät osasivat kiertää tämän kolkan Suomea. On kai siinä hyvätkin puolensa. Maa ehtii routaantua kunnolla ennen lumivaippaa. Pienet lammet ovat jo sulkeneet silmänsä, mutta järvi kamppailee vielä kahleita vastaan. Tyyninä hetkinä pinnan sileä sini näytti tänään jo luovuttavan, mutta tuulenvire tuli hätiin. Rantakivikko kerää kohvaa ja pojanviikarit, kuten joka syksy, testaavat rannan riitteen kestävyyttä. Ellei jaloin, niin heittelemällä kiviä. Näin tapahtuu joka syksy. Ikäluokka vain vaihtuu. Se on kai sitä kantapään kautta oppimista. Yleensä siinä touhussa jonkun osallisen jalat kastuvat.

Valmis (Runotorstai)

Vastaleivottu

aitasta taikinatiinu
ja jauhoja vakka
myös leipälaudat
sisälle lämpenemään
laitan alulle taikinan juuren
hellan vierelle heräämään
riittävän suuren
aamulla täytyy jatkaa
hierin jauhoja vatkaa
lopulta kaksi kättäni
taikinaan pistin
piirsin sen pintaan ristin
ja liinalla peitin

kohta jo limput nousi
ja leiviksi muuttui
enää vain toinen
kohotus puuttui
lämmennyt leivinuuni
kypsytti rukiiset varrasleivät
tuvassa leijui ihana tuoksu
heti seisahtui lasten juoksu
ei ole leivästä toviin pulaa
se valmista syödä on
sen päällä voi sulaa

PS. Leipäkuva on Obeesian. Lupa linkittää on pyydetty ja saatu. Kiitos.

No News Is Good News

Välistä tulee pidempiä taukoja tähän merkintöjen jättämiseen. Silloin en ole löytänyt sopivaa aihetta tai olen tehnyt ihan jotakin muuta. Tällä viikolla olen seurustellut ompelukoneeni kanssa enemmän kuin aikoihin. Ja välillä aina polkenut vettä tai kuntopyörää. Hyviä asioita molemmat.

Olen seurannut jonkin aikaa Claren blogia Three Beautiful Things ja samalla tuumaillut, voiko oma blogini olla merkittävä jollekin muulle kuin itselleni. Kirjoittamisen kautta tulee paljastaneeksi itseään ehkä liikaakin. Totuudessa pysyminen pakottaa välistä valittamaan pienistä asioista. Elämäni arki on melko harmaata marraskuista maisemaa. Ilonpilkahduksia ja valonsäteitä tulee kuitenkin joka päivä, kun malttaa olla asettamatta rimaa liian korkealle. Takuuvarma hymyn aiheuttaja on vilkaisu nuorimmaisen lapsenlapsen ilmeikkäiseen kuvasarjaan tuossa kirjoituspöydällä. Olen myös saanut iloita vesileikeistä säännöllisesti tänä syksynä, kiitos terveyskeskuksen kuntoutusosaston. Meitä on ryhmässä 5-6.

Viktor E. Franklin mukaan ihmiselle on ominaista, että hän voi elää ainoastaan katsomalla tulevaisuuteen. Toisaalta elämä on muistojen helminauhaa. Jo äidilläni oli tapana kirjoittaa päivittäin muutama lause säästä, tapahtumista, tunteistakin. Ikääntymisen myötä muistiinpanot jäivät pois, koska tänään olikin eilisen kopio. Nyt hän on ilokseni alkanut uudelleen kirjoittaa ja lähettää kirjoitelmiaan paikallislehteen! On mitä odottaa. Julkaistaanko vai ei?

Aikoinani täytin kalenterin sivut vastaavilla merkinnöillä. Kun sairastuin, kirjoittaminen jäi minultakin. Vuosien kuluessa sairauden aukikirjoittaminen sai vähitellen tilaa ja se on tehty. Silloin ei vielä ollut näitä blogeja, joiden joukossa on monia ainutkertaisia riipaisevan koskettavia kuvauksia elämästä, joka ei ole reilua ja kohtelee välistä käsittämättömän kovin ottein. Tämänpäiväinen Iineksen toivoa antava postaus tönäisi nämä ajatukset liikkeelle ja tekstiksi asti. Olin ajatellut kirjoittaa kierrätyksestä. Nyt haluan kierrättää toivoa paremmasta huomisesta.

En malta olla lainaamatta tähän Mieli maasta ry:n jäsentiedotteesta aamuvarhaisella lukemaani Liisi Syrjäsen runoa

Kengät

En voi seisoa kenenkään
muun jalkapohjilla
kuin itseni,
en tuntea kenenkään
tunteita
kuin itseni.

Kuuntelemalla voin hetkeksi
lainata toisen kengät,
kävellä samat kadut,
mutta vain luulla
ymmärtäväni.

Minulla kengät sattuivat
kantapäihin,
hänellä varpaisiin

Samat kadut ja samat kengät,
ei kivut.