Palvelutalon saunaosaston pukukoppien peltiovet kolisevat. Jotenkin olin hilpeällä tuulella eilen ja tulin ”siteeranneeksi” joululaulua: ”Kolisee, kolisee kulkuset…” Sepä avasi mielenkiintoiset hevosmuistelut pukuhuoneessa. Toisen kanssajumppaajan enon hevonen oli aikoinaan ollut sodassa ja siitä selvittyään se ei koskaan jatkanut matkaa, jos rekitiellä oli vaikka pienikin havunoksa. Viisas eläin. Varoi koko ikänsä miinoja. Toisella taas oli ollut niin viisas hevonen, että se oli oppinut asettumaan aina sopivalle paikalle joko aidan ja korkean kiven viereen, jotta hän pääsi sen selkään.Itselleni tuli mieleen surullinen kesämuisto eräältä sunnuntailta. Täytyi olla sunnuntai, koska isä oli kotona. Hevoshaassa oli oudon hiljaista. Ei kuulunut tuttu kavioiden kapse eikä kalkkanut kello. Läheltä lammenpuoleista veräjää löysin kahden puun välistä hevosemme kuolleena. Se oli jotenkin ujuttautunut kahden paksun puun lomaan eikä ollut päässyt pois. Vauhkona se oli taistellut itsensä kuoliaaksi. Muistan, miten oli iso työ haudata niin kookas eläin. Eläinten tapaturmaiset kuolemat olivat isoja menetyksiä pientilalla.
Mukavampi oli muistella talvisia rekiajeluja. Eivät ne mitään huviajeluja olleet siihen aikaan, sillä hevospeli oli ainoa kulkuneuvo. Reki pehmustettiin heinillä tai oljilla ja rekivällyjen alle asetuttiin vieriviereen kuin silakat tynnyriin. Jalaksilla ei muista koskaan seisseeni. Ohjastajalla oli koirankarvarukkaset, ettei käsiä palelisi. Äiti muistaa vällykankaan teon, joten yli 80 vuotta vanhat ne vällyt eivät ole. Ne ovat kuitenkin kotitekoiset ja malli on sama kuin Kaisan vällyissä. Koirankarvarukkasten tekijää ei äiti enää muista, mutta nahkan muistelee olleen peräisin kotikoirasta. Meillä oli vaatimaton reki, mutta hyvin se kulki. Hevosella oli aina kiire kotiin päin. Kirkkaassa kuutamossa muistan kerran reen kaatuneenkin. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Olen vain voinut kuvitella (koska en muista), millaiselta esimerkiksi kansakoulumme pihamaa on näyttänyt kuusijuhlan aikaan. Mihin ne kaikki hevoset loimineen oikein parkkeerattiin?
Muistan myös kuinka synkältä se lapsestakin tuntui, kun tuotantoeläin kuoli, lehmä esimerkiksi. Lihaa ei voinut myydä eikä käyttää omiksi tarpeiksi.
VastaaPoistaTulivat nämä tunnelmat mieleen muutama vuosi sitten Etelä-Italiassa, Calabriassa. Olin kävelemässä ja perhe oli hautaamassa sikaa siihen kovaan maahan. Sika on kuollut, sanoi pyöreä emäntä ja katsoi surullisesti, ymmärsin sen, vaikka en osaa italiaa. Morte oli kai se kuollut. Tuli mieleen Bunuelin elokuva köyhästä kansasta. Calabrian väki teki yhä kovaa työtä pelloillaan.
JM,
VastaaPoistaKerran lehmän (oli muuten nimikkolehmäni kuten lapsilla oli) kuollessa kävi kuitenkin niin, että eläinlääkäri antoi luvan käyttää liha. Lehmä nimittäin vuoti kuiviin vasikoituaan. Se kai oli syy lupaan.
Olin melko pieni silloin, koska juoksin kärrytietä isää vastaan kertomaan, että "Mansikki kuoli ja nyt sitä tapetaan". Olivat hiukan senat sakaisin vielä silloin. :)
Hevospuomit alkavat olla vähissä, ainakin puiset ja pureskellut. Joskus näkee rautapuomin kiinnitysrenkaineen, mutta harvoin. Kun papinkellojen aikana sai hevosen kirkonmäen juurella olevaan puomiin, ehti vielä ajallaan kirkkoon. Sittemmin ajoitin kirkkoonmenon saarnan aloitusajan mukaan. Nykyään ei voi perustaa saarnaankaan ja hyppyyttämistä en kestä. Näin se kirkko hyljeksii meitä sanankuulijoita. Periaatteena on, että papin saarnataidottomuus ei saa olla esteenä jumalanpalveluksen onnistumiselle. Niinpä on lisätty liturgiaa ja muuta toiminnallista rekvisiittaa. Virsiäkin ehtii laulaa enemmän kuin kuusi, koska tempoa on lisätty. Tällä kertaa ei muuta hevosparkeista.
VastaaPoistaAhk,
VastaaPoistaKyllä siellä koulun pihalla täytyi olla joku puomi. Oli siinä puitakin. Kirkkoon ei kylältä kuljettu, siis meiltä, kuin juhannuksena. Silloin sinne oli autokyyti naapurin kuorma-auton avolavalla puupenkeillä. "Palkaksi" sai vuoden ainoan jäätelön 35 markalla, sittemmin pennillä. Nykyään ei jäätelökään enää maistu, kun sitä on aina saatavilla.
Hei! Kuva Kaisan vällyistä tässä blogikirjoituksessa on mielenkiintoinen ja haluaisin näyttää sitä myös powerpointissa omille opiskeljoille Hämeen ammattikorkeakoulussa, jos saisi elvytettyä vähän vällyjen tekemistä. Osaatko kertoa kuka on kuvan omistaja, joten voisin kysyä lupaa kuvan käyttämiseen.
VastaaPoistaHyvin vähän ovat näitä suomalaisia vällykuvia netissä joten niitä etsin lisää koko ajan. Terveisiä Annika Michelson, ymäristöasioiden opettaja. HAMK Mustiala
Hei Annika,
VastaaPoistaHeh, kun nyt kävin katsomassa kyseisen vällykuvan, se ei ollutkaan muuten se malli, jolla kotivällyt oli tehty. Siitä mallista minulla itselläni on yksi kuva, joka on otettu omilla 60-vuotispäivilläni eräässä kotikylän vanhassa maalaistalossa. Siellä se ei ollut vällyinä, vaan seinävaatteena. Punainen keskusta, jota kiersi musta reunis joka puolelta. Vinot kuviot.
Ehkä olin linkittänyt siihen kuvaan siksi, että vällykuvia ei juuri näy, kuten itsekin toteat.
Ellen ole aivan väärässä, kuva on kirjailija Kaisa Ikolan. Hänen sivuilleen pääset Wikipediankin kautta.