Sanat on

Suomi on kaikenlaisten kilpailujen luvattu maa. Valitaan mm. idoleita, selviytyjiä, suurimpia pudottajia ja mikä siinä tositeevessä, BB:ssa, nyt valitaankaan. Suurin suomalainen valittiin hiljan, vaikka yhteismitallisuus tällaisissa mittelöissä lienee mahdotonta.

Nyt etsitään suomen kauneinta sanaa. Juhlavuotensa kunniaksi Suomen Kuvalehti julistaa hakuun suomen kielen kauneimman sanan. Ehdotuksensa voi lähettää kirjeitse tai internetin kautta ja mitä tahansa sanaa voi ehdottaa. Eilen ilmestyneessä SK:ssä on Susan Heikkisen artikkeli aiheesta. Minusta mielenkiintoisinta oli lukea viiden haastatellun valintaperusteita omille valinnoilleen kauneimmaksi sanaksi, joita olivat syvyys, metsänpuolimmainen, vapaus, karhunvatukka ja sydänyö.

Onko kaunista se, miltä sana ulkoasultaan näyttää, uppoaa tekstiin? Vai se, miten se hellii korvaa ääneen sanottuna? Merkityskö ratkaisee? Sanan täyteys ja yllätyksellisyys voivat myös olla perusteena, miksei myös tuttuus ja turvallisuus. Suomen vokaalit tekevät tekevät kielestämme notkean, mutta konsonanttiklustereita sanoistamme löytyy myös. Siis vivahteikkuutta löytyy. Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Se on yhtälailla kuulijan korvassa.

Sanojen ilmiasu kauneuden kriteerinä oli minulle uusi oivallus. Vaikka olen riimejä rustannut, olen tietoisella tasolla pitäytynyt sanojen merkityksessä. En välitä korkeuksiin kohoavista konsonanteista, enemmän kuuntelen ja maistelen sanoja. Mutta olen kyllä pannut merkille muissa kielissä myös sanojen ulkoasun. Puhuttunakin esim. venäjä on minun korvaani kaunista ja soinnillista. Kyrillinen teksti tasaisuudessaan on kaunista katsella, varsinkin käsin kirjoitettuna. Muinaiskirkkoslaavi näyttää suorastaan pitsiltä kuten kiina ja japanikin.

Kauneinta sanaa haeskellessa vapaa assosiointi pääsee valloilleen. Em. artikkelin sana silava - sulava - voisula - sulavoi - satakieli - menninkäinen - tiitiäinen - lainkuuliainen - kuulas - valkea ...