Förskottia

Poikkeuksellisesti isänpäivää vietetään tässä huushollissa tänään. Oskari ja Noora ovat tärkeimmät vieraat. Ruoka on uunissa ja kakku odottaa koristeitaan. Posti toi jo torstaina senmuotoisen kirjekuoren, että se saattaa sisältää Onnin, Iidan ja Annan aikaansaannoksia. Jännää.

Lehdet ovat olleet koko viikon täynnä lahjavinkkejä porakoneista puhelimiin. Ja artikkeleita erilaisesta isyydestä. Jos Rousseau aikoinaan sijoitti lapsensa heti syntymästä orpokotiin ennakoiden huonoa isyyttään, niin nykyisiä, siis tämänpäivän isiä, katsellessa käy sydämessäni lämmin ailahdus. Lasten kanssa oleminen ja heidän hoitamisensa näyttää niin luonnolliselta ja mieluisalta elämänmallilta, että sitä on ilo seurata.

Omalla isälläni ei liiennyt aikaa meille lapsille. Hänen oli pitänyt lähteä tienestiin uittohommiin jo 13-vuotiaana. Kouluhaluja olisi ollut, kuten äidillänikin, mutta kummallakaan ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä opintielle. Sitten tuli sota. Minulle on jäänyt toistaiseksi arvoitukseksi, mikä oikeastaan teki isästä niin etäisen. Siksi isän kuoltua isänikäväni oli iso. Isät ovat tärkeitä.

Halusin kesäisen kukan tuohon kuvaksi. Pienenä nimitimme noita partasudeiksi. Niitähän ne muistuttavat ja tuovat mieleen lapsen mielestä isonkin operaation l. isän parranajon. Puuhellalla keitettiin vesi kiehuvaksi, otettiin sitä valkoiseen pieneen emalivatiin jakkaralle ja sitten isä vaahdotti leukansa valkoiseksi partasudilla. Partaveitsi oli viiltävän terävä ja meidän pienten uteliaiden oli pysyttävä tarpeeksi loitolla. Melkein jokaisen parranajon jälkeen isä asetteli leukaansa parikolme sanomalehdenpalasta. Olikohan laastaria silloin edes keksitty? Mukava muisto.