Kuvia kasapäin

Keväällä kirjoitin yhtäkkisestä kesään putoamisesta lämpöaallon iskiessä. Parin päivän ajan on ollut vastaavanlainen tuntu talven yllätyshyökkäyksestä. Varsinkin tänään pakkanen poltteli paljaita sormiani, kun tuossa rannassa asettelin kameraa hakiessani uusia kuvakulmia ja tarkentaessani kuvia. Vasemmassa kädessä olevasta turkisrukkasesta ei ollut yhtään apua.

Eihän sinne pakkaseen ole pakko mennä, mutta kummasti jähmettymisprosessia käyvä tummuva vesi vetää puoleensa. Oikein olin illalla kuullut. Matala rantavesi oli jo paksussa jäässä ja monta kiveä ja keppiä olivat jäätarkastajat heitelleet jäälle ja saaneet sen rikkoutumaan. Jäljet näkyivät. Keskempänä oleva vapaa vesi nostatti usvaa minkä kerkesi ja maisema vaihtui koko ajan auringon noustessa kultaamaan puiden latvat ja kiillottamaan oksien timantit. En oikein tiennyt, mitä ja miten kuvaisin. Kunhan räpsin. Ja sisälle.

Parin tunnin päästä vilkaisin ulos ja havaitsin, että sää oli entisestään kirkastunut. Ahtauduin taas toppavaatteisiin ja talvikenkiin. Ajattelin kyllä, että tässä alkaa olla liioittelun makua, mutta tulipa tarkistetuksi, että läheinen puro vielä eli. Järvimaisemassa kirkkaus ei ollut aamuista kummempi. Irrallaan oleva koira säikäytti minut syöksyessään vauhkona ympäri vastaraivattua puistoa. Kutsuvihelluksistä huolimatta.

Illansuussa kuu rakensi siltansa järven poikki. Olisikohan nyt saanut hyvän kuvan kuusta? En sentään kolmatta reissua lähtenyt tekemään. Tullee uusia kuita ja kuunsiltoja ja sinisiä iltoja. Jotenkin tuossa puolipäivän kirkkaudessa oli kevään tuntu. Se on se valo. Ulkoileminen säällä kuin säällä on pukeutumiskysymys. Ja kameran voi jättää kotiinkin. Silloin ei sormia palele.