Tummanpuhuvat pilvet lupasivat eilen sadetta. Samoin sääennuste. Omat aurinkolasit jäivät kotiin, kun oli olevinaan kiirekin, että ehtisimme saada siedettävät istumapaikat. Kiersimme mennessä lossitonta reittiä. Jo puolimatkassa aurinko päätti juhlistaa pyhäpäivää.Silmiini koski. Onneksi autosta löytyi yhdet vanhat klipsit. Jo varttia vaille kirkko oli täysi. Täynnä puheensorinaa. Odotusta. Rollaattoreita. Lastenrattaita. Tummia pukuja. Valkoisia paitoja. Kansallispukuja. Hattuja. Kenkien kopinaa. Elämää. Maalla kaupungissa. Käsiä ja jalkoja kylmää. Sivuovesta vetää.
Tasan kello 13. Tervetuloa. Lauri Pohjanpään Lapsuuden maa täytti koko tilan ja minut. Käsi haki kättä ja nenäliinaa. Eino Leinon Meri kuutamolla porautui yhtä syvälle tunnemuistiin. Sitä luulee käyneensä tarinansa läpi ja päässeensä yli olleista ja menneistä, mutta sitten ykskaks sitä onkin taas takaisin niissä ikävissä ja raskaissa. Tarvitaan vain yksi sana, ele, katse. Vai onko se tuo tila? Sitä ei tiedä eikä saakaan koskaan tietää. Ja sitten sen tuntee, miten musiikki huuhtelee sielua väljällä, sopivan haalealla, mutta kuitenkin silmiä polttavalla vedellä ja antaa sen viedä ja tahtoo taas kerran unohtaa vaikka tietää iäti muistavansa. Semminkin kun ihan kohta on äidin, jo edeltä menneen, syntymästä kulunut 90 vuotta.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.
Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.
Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?
Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk' korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
Ja veri kiertää taas sormissakin ja sitä pääsee alas ne uudet kirkonportaat ja päättää, että mökkihöperöityminen ei kannata. Että tahtoo kuulla elävää musiikkia ja ainakin harkitsee kausikorttia. Elossa sentään.
Kyllä Leinon Eino osasi. Hänen runot eivät vanhene koskaan. Jotenkin ne vaan koskettaa.
VastaaPoistaAmalia,
VastaaPoistaNäin on. Sama juttu toisten klassikkorunoilijoidemme kohdalla. Niissä puhuu ihminen ihmiselle - konstailematta ja kikkailematta.
"Minun mieleni on niin kummallinen, kuin meri kuutamolla. En tahtoisi joukkoon ihmisten, en tahtoisi yksin olla." tai "Ei paha oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´ei aina se esille loista." "Sulle laulan, neiti Kesäheinä..." On suurtakin suurempi mysteeri, miten joku Eino Leino on osannut runoilla niin nappiin, niin kauniisti, niin koskettavasti. Siinäpä meille esimerkki, että ei ole koiraa karvoihin katsominen. Runoillat ym. kulttuuritapahtumat ovat elämän keidaspaikkoja, sielun ruokaa.
VastaaPoistaDelilah,
VastaaPoistaNäin on. Nuo säkeet puhuttelevat itse luettuinakin, mutta vaikutus kertautuu kuunnellessa taiteilijoiden esityksiä. Musiikki on tarkoitettu ihmisille. Hoitaa se myös esittäjäänsä.
Liisa,
VastaaPoistaolipa kaunis runo. "Miks ihmiset astutte allapäin, vaik' korkea taivas on yllä?" Nämä sanat pitää painaa mieleen.
Olivia,
VastaaPoistaOlen huonosti jaksanut seurata uudempaa runoutta. Nämä vanhat tutut muistuvat mieleen, tämäkin siitä tehdyn laulun myötä.