Pilviä päin

Kymmenen asteen heitto aamulämpötilassa tuntuu. Kylmimmillään kävi kolmessa lämpöasteessa. Tänään kuudelta lehdenhakijaa helli kolmentoista astetta. Sateen ryöpsähdykset ovat muokanneet aidan vierustan koivunsiemenet taas uusiksi, tällä kertaa aaltomaiseksi keltaiseksi reunapitsiksi parkkipaikan asvalttilakanaan. Pihlaja-angervoaita estää niitä pääsemästä edemmäksi omin avuin. Eikä vielä ole syyssiivouksen aika. Ei. Päivänliljan viimeinen nuppukin aukeaa. Ilmaislehdet olivat hyvin kostuneet yön aikana postilaatikossa.

Eilen ajoin ylös Puijon rinnettä sakenevassa sumussa. Tihkusateeksi luulin. Viimeisessä risteyksessä tajusin, että olenkin kietoutunut samaan paksuun tuulen liikuttamaan pilveen kuin koko mäki. En voinut pysähtyä. Toivoin ja uskoin, että tunnin päästä voisin nähdä samaa harmaata liikettä muuten autiossa montussa. Poikkesinkin hetkeksi. Oli muuttunut sateeksi. Pilvimassat ovat niin valtaisat, etteivät sadekuurot niihin juuri pure. Pilvien reunat vain hetkeksi vaalenevat. Tänään on aivan samanlaista.

Väriläiskiäkin on. Terhakka kärpässieni naapurin kukkapenkissä. Vaahterat alkavat saada latvuksiinsa eri sävyjä, aronian lehdet punastelevat. Koivunlehdet luopuvat nekin jo hitaasti. Puolukat ovat kuitenkin vielä raakoja, valkokylkisiä. Tulisiko se intiaanikesä kuitenkin?

Jossakin Aaronin Pianokoulussa on kappale Pilviä päin. Se alkoi soida päässäni. Yritin nimittäin itsekin siinä sivussa opetella noin vain soittamaan pianoa. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes tarvitsin soittamiseen kaksi kättä. Eikä silloin ollut aikaakaan. Nyt on vain aikaa. Kaikkea ei tarvitse osata. Soittaakaan. Riittää kun selviää arjessa.