Itsekseni

Otsikkopalkkiin aikoinani valitsemani Helinä Siikalan teksti on alkanut askarruttaa minua siinä määrin, että olen jo suunnitellut sen poistamista. Selitän mitä selitän. Muutunko miksikään? Olenko muuttunut näinä vuosina, jotka olen tänne kirjoitellut? Ehdinkö kasvaa itsekseni elämäni aikana? Kimmoke tähän aiheeseen löytyi erään blogiystäväni kirjoituksesta.

Ympäristö muuttuu ja ihmissuhteet muuttuvat. Valitettavasti ihmiset kaikkoavat ns. normaaliin elämään estyneiden ympäriltä. Kun aikoinaan vuoden sairausloman jälkeen palasin töihin melkein hiuksettomana, monella työtoverilla oli puolustuspuheenvuoron paikka. Pyytämättä. "Olisin minä tullut, mutta…" " En ottanut yhteyttä, koska ajattelin, että… "

Tunsin itseni huutomerkiksi. Välillä noita myöhästyneitä, mutta niin ymmärrettäviä koottuja selityksiä kuunnellessa muutuin kysymysmerkiksi. Sairastunut ihminen kaipaa entisen arjen ympärilleen. Ei mitään hyssyttelyä ja loppuun kuluneita fraaseja. Jostakin se leimakirves vain tuntuu löytyvän. Vieläkin. Tämä prosessi rajujen hoitojen jälkivaikutuksineen on jatkokertomus, jolla ei ehkä olekaan onnellista loppua. Onneksi jäi muutama jaksava ystävä, joista jokaisesta olen iloinen.

Eilisessä helteessä, joka muuttui ukkoskuuroksi, kävelin torilla. Ostin lamoavia krasseja murattiruukkuihin. Kauppahallin edessä oli iso valkoinen RAY 70v- juhlateltta. Oviaukoilla oli sisäänheittäjiä. Uusimmat rahankeruulaitteet olivat kokeiltavana. En ole koskaan juuri pelannut rahapelejä. Mitä nyt koulu- ja opiskeluaikana pelasin muutaman kerran pajatsoa parilla kolikolla lukuisilla linja-autoasemilla aikaani kuluttaessani.

Ostan Ässä-arvan silloin tällöin. Suurin voitto on ollut 200 mummonmarkkaa, jotka lasten kanssa tärväsimme heti silloin niin muodikkaisiin ja haluttuihin neonkankaisiin. Ompelin niistä lapsille colleget. Mikä ilo se olikaan aikana jolloin olimme todella tiukilla! 80-luvulla. Joskus kestolottoan yhdellä rivillä. Telttaan näytti kahden kieppeillä olevan peräti jonotusta johonkin uuteen pelikoneeseen ja myös siksi, että Jenni Vartiainen, oman kaupungin tyttö esiintyisi. Olisin odotellessa päässyt kokeilemaan uutta pajatsoa. En tohtinut. Minulle riitti keskustelu Raha-automaattiyhdistyksen merkityksestä kolmannen sektorin rahoittajana. Ja pari Jennin kappaletta. Desibelit olivat sitä luokkaa, että oli poistuttava teltasta. Menimme mieheni kanssa kahville torin toiselle laidalle. Tunsin miten mukulakivetty toriparkin kansi tärisi koko konsertin ajan. Lujaa tekoa?