Muistin aivan oikein. Tarkistin, että Suomessa jogurtin teollinen valmistaminen alkoi v. 1966. Tutustuin kyseiseen uuteen tuotteeseen perusteellisesti työpaikkaruokailun yhteydessä. Olin opintojen ohessa puolipäivätyössä Suomen Musiikin Tiedotuskeskuksessa. Se sijaitsi tuolloin Kampinkadulla, josta on sittemmin tullut Urho Kekkosenkatu. Koko avara miljöö on umpeutunut.Siitä jogurtista. Niitä oli neljää eri sorttia (mansikka, mustikka, ananas, neljättä en muista) ja ne oli pakattu neliön muotoisiin purkkeihin. Kannet olivat samantyyppisiä kuin nykyäänkin. Kaarina Kailan kuvittamat. Esimieheni, joka oli nainen, haetutti minulla jogurtit, kananmunat ja sämpylät kivijalkamaitokaupasta. Kahvia lisäksi. Kulut tasasimme. Olisi ehkä ollut viisaampi valinta syödä se Porthanian halpa lounas, mutta ei ollut aikaa. Ja olihan se jogurtti taivaallisen herkullinen uusi tuote. Luulen, etten olisi tutustunut siihen vähine rahoineni ilman pomon lempeää painostusta.
Minä olin toimistoapulainen, sihteeri, konekirjoittaja, kortistoija, monistaja, tsuppari, lehtileikearkiston pitäjä... Siis ihan mitä vain. Suostuin kaikkeen, koska se työ oli ihan toista kuin hammaslääkärin vastaanoton siivoaminen, jota olin tehnyt iltaisin sitä ennen. Tai tarvittaessa erittäin aikaisin aamulla. Minullehan maksettiin siitä palkkaa, jolla maksoin vuokran ja kaikki muutkin menoerät. Opintolainaa ei tarvinnut enää ottaa.
Opin paljon uusia asioita. Esimerkiksi sanat partituuri ja stemma. Ihan vain kuuntelemalla. En kysynyt. Nyt kysyisin heti, ellen ymmärtäisi. Oli Sibelius-monumenttia, Finland Festivalseja, Jyväskylän Kesää ja Savonlinnaa. Oli Aulis Sallista, Joonas Kokkosta, Rautavaaraa... Monistin isoja partituureja tuntisotalla silloin uudenuutukaisella xeroxilla Yliopiston päärakennuksen ylimmän kerroksen aulassa, vaikka en vieläkään tunne nuotteja. Lyhyet kappaleet monistettiin jollakin ihmelitkukoneella pimeässä vaatekomerossa ja ripustettiin keittiöön narulle kuivumaan. Pyykkipojilla. Pakkasin eri puolelle maailmaa lähetettäviä avokelanauhoja ja nuottikopioita tukeviin pakkauksiin ja kiikutin niitä pääpostiin. Suomalaista musiikkia vietiin.
Minulla oli aina kiire. En istuskellut kahviloissa, joita Kemppinen kumppaneineen parhaillaan radiossa muistelee. Oli tarkoitus valmistua äkkiä ja päästä kiinni leivän syrjään. Sellaisen opin olin kotoa saanut.
Ne neliön muotoise jugurtit muistan. Ei meille niitä ostettu, mutta ystäväni Riitta halusi ostaa minulle maistiaisiksi yhden. Ja se oli taivaallisen hyvää.
VastaaPoistaObeesia,
VastaaPoistaJa nyt niitä on niin montaa sorttia, ettei tiedä mitä ostaisi.
Oli sellainenkin aika, että valmistin styrox-lämpölaukussa jogurtin itse.
Nämä muistelut ovat kuin helmiä. Helmet voivat syntyä tuttuuden tunteesta tai eksotiikasta. Nyt minulle kävi sekä että. Sama kuusikymmenluku, sama kiire valmistua äkkiä, ja eksoottinen kurkistus maailmaan jota en tunne: Suomen Musikin Tiedotuskeskukseen ;)
VastaaPoistaOpintorahasta emme voineet tuolloin nähdä edes unta, kun sitä ei ollut "keksitty": oli otettava joko velkaa tai mentävä töihin. Itse otin velkaa (koska oli lapsi yksinhuollettavana, aluksi - ennen kuin maailmaamme tuli uusi ja hyvä mies).
Kiitos piipahduksesta kuusikymmentälukuun.
PS
Miksi en muista jugurtista mitään?
Paju,
VastaaPoistaMinäkään en syönyt sitä herkkua missään muualla kuin siellä töissä. Ehkä se oli kallista. Mutta pomoa piti "miellyttää" silloisen tavan mukaan, vaikka syömällä just samanlainen mukalounas. :) Hintaa en tosin muista.
Ennen työpaikan saamista minullekin ehti kertyä opintolainaa tuhansia markkoja.
Näistä muisteluista muuten kumpuaa aina uutta ja uutta. Omista ja toisten.