Kesäyö

Helteisen kesäyön värit piti käydä kuvaamassa kolmen maissa. Ei ollut juuri muita liikkeellä. Haapana uiskenteli seitsemältä laiturin vieressä ja ahvenruoho oli avannut toisen kukkansa. Itse asiassa otin melkoisen riskin, kun kävin, siis kävellen pitkin hiekkamutakivikkopohjaa kuvaamassa tämän tällä rannalla ensimmäistä kertaa kukkivan kasvin. Hyvin onnistuin. Kamera ei kastunut.

Aamiaispöydässä kuuntelin, kuulin ja vihdoin näin kuin näinkin käpytikan lähikuusessa. En tiedä missä sen pesä on. Ei kuitenkaan samassa paikassa kuin viime kesänä. Näin pienistä asioista koostuu elämäni palapeli. Tärkeintä on kuitenkin, etteivät palaset pääsisi kokonaan katoamaan. Yöllisen helmihetken muistoksi en malta olla laittamatta luettavaksi (ja kuunneltavaksi) tuttuakin tutumpaa Eino Leinon runoa, joka on taipunut myös ikimuistoiseksi lauluksi Vesa-Matti Loirin tulkitsemana. (säv.&sov. Taisto Wesslin)


Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.


Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.


Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.