Vuoden vaihtuessa

 

Koronan luomat arkirutiinit eivät juuri muuttuneet jouluaikana. Pimeys viipyy vielä, vaikka muutamat lumisateet ja lumen maassa pitävä pikkupakkanen alkoivat. Lunta olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Olihan edellinen talvi täällä lumeton. Kävelylenkkien oli määrä vaihtua tasamaahiihtelyyn heti kun se olisi mahdollista. Kaikkea sitä voi ihminen mielessään ja toiveissaan päättää, mutta elämä ei mene niin. On monenlaisia reunaehtoja. Pienet vastoinkäymiset eivät ole koronakurimuksessa tuntuneet juuri miltään, mutta kun jalat kirjaimellisesti katoavat alta, odottamatta, ollaan takaisin lähtöruudussa taas kerran.

Minä siis liukastuin ihan tavallisella aamulenkillä. Yöllä oli satanut lunta eikä kaikkia jalkakäytäviä ja kävelyteitä ollut vielä aurattu. Olin jo melko lähellä kotia, kun hetkessä löysin itseni kyljelläni maassa. Tunsin liukuvani mäkeä alas. Olisin jotenkin ymmärtänyt tapahtuneen, jos olisin ollut edes ladulla. Kävelin nastakengät jalassa ja kävelysauvat kädessä kävelytietä! No, vahinko ei tule koskaan kello kaulassa. Lumen alla oli jääkerros. Sitä ei voinut ennakoida.

Päivystykseen pääsi nopeasti. Saattajaa ei tosin korona-aikaan päästetä sairaalaan. Käytävät tuntuivat todella pitkiltä, koska kipuun ei ollut riittävää apua. Harmitus varmaan vielä lisäsi kipua ja se, että rasitin jalkaa liikaa. Itse piti yrittää. 

Nyt tuntuu jo paremmalta. Kipu on hellittänyt. Kysytään vielä viikkojen kärsivällisyyttä. Se ei ole uutta. Olen kokenut saman aikaisemminkin.  Sinisiä hetkiä voi katsella ikkunastakin. Luettavaa ja katseltavaa riittää nykyään.