Edellispostauksessa mainitsemani Hotakaisen Iisakin kirkko imaisi lukijan, siis minut, naapurimaamuistojen rannattomalle merelle. Oli luvassa romaani kolmesta tuntemattomasta: vanhuudesta, Venäjästä ja uskosta.Kaikista kolmesta on omakohtaisia tuntemuksia, kokemuksia ja ajatuksia. Paikkakoordinaatitkin aivan kohdallaan. Päähenkilö lähtee Pietariin liian huonokuntoisena ojentamaan viimeisen kerran uskon asioihin hurahtanutta poikaansa, joka on kultaamassa Iisakin kirkon kupolia. Enempää en paljasta, koska joku teistä ehkä haluaa tutustua teokseen omin ennakko-odotuksin.
Isän ja pojan oli määrä tavata Iisakin kirkon portailla. Itselläni oli 70-luvun alussa salainen tapaaminen Kazanin katedraalin, silloisen Ateismin ja uskonnon historian museon, portailla. Olin tullut junalla kaupunkiin ja jo Suomi-asemalla pelkäsin paljastuvani, kun laiturilla sattui olemaan tuttu opiskelijakaveri vastassa lomalle tullutta vaimoaan. Yrittivät sopia tapaamisesta kanssani, ehdottaa yhteisiä menoja. Asuimme samassa hotellissa, kävelymatkan päässä Nevskistä ja Kesäpuistosta. Selvisin tilanteesta sopimatta mitään, koska en tiennyt mitä tuleman piti.
Kuriirimatkani oli huolella valmisteltu. Hankittu tunnistettava, mutta neuvostotyylistä erottumaton, asu ja painettu mieleen tunnussanat. Liikaa en saanut tietää. Ensimmäinen yritys tavata yhteyshenkilö museon portailla kellon alla tiettyyn aikaan ei onnistunut. Varasuunnitelman mukaan seuraavana päivänä meidän ventovieraiden oli määrä tavata Kesäpuiston tietyllä penkillä. Valtavassa ihmisvilinässä helteisenä alkukesän päivänä näin kahden tutun ruotsalaisnuorukaisen kiiruhtavan ohitseni ja nopeasti varoittavan minua, sillä heitä seurattiin.
Näin jälkeenpäin ajatellen olisi luullut paniikin iskevän tuossa vaiheessa. Ehkä se osin iskikin, koska istahdin penkille enkä hoksannut olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mistäkö tiesin? Minulta kysyttiin kelloa. Vastasin sanomalla pari kertaa oikean kellonajan. Ihmettelin miksi tämä mieshenkilö toistaa ja toistaa kysymystään. Jos muut sovitut tuntomerkit täsmäsivät, minun oli määrä vastata "vartin yli kuusi". Oli kello siis mitä tahansa.
Pääsin eroon papereista, joista en koskaan oikein tiennyt mitä ne olivat. Olin nuori, kielitaitoinen, tyhmänrohkea ja helposti manipuloitavissa. Enää en ole. Kuin unta näkisi. Näistä olleista ja menneistä on kirjoitettu kirjoja ja väiteltykin. Neuvostoliitto on hajonnut ja Kazanin katedraali on nykyään Pietarin pääkirkko. Niin muuttuu maailma.
Huh, täällähän tarjoillaan suorastaan agenttitarinoita, jännittävää, toiset ne lukee tuommoista vaan kirjafiktiona.
VastaaPoistaSirokko,
VastaaPoistaJoskus todellisuus l. elämä on tarua ihmeellisempää. Itsellekin jälkikäteen. :)
Ohhoh mikä seikkailu! Ties mitä papereita kulki kauttasi. Siinäpä aihetta dekkariin :)
VastaaPoistaMarjattah,
VastaaPoistaAihe on vapaasti käytettävissä kenelle tahansa.
Kieltämättä tuo historian havina tuntui, kun muutama vuosi sitten vierailin tuossa katedraalissa, jossa oli samaan aikaan satoja muita ihmisiä, minä suureksi osaksi myös uteliaana, muut kirkkovieraina.
VastaaPoistaAika aikaansa...
Hyvä Naistenpäivää sinullekin ja kaikille muistoillesi :)
mm,
VastaaPoistaHyvää naistenpäivää myös sinulle!
Muisto on kuin sipuli tai matrjoshka-puunukke, kerroksittainen, helposti tai hankalammin avautuva tai palautuva. Joskus kirkas kuin pläkkipelti. Kuten tässä tapauksessa se pyrki ulos väkisin. :)
Onpas jännittävä muisto, kuin vakoilutarina! Tuosta saisi jo romaanin aiheen. Mainitsemasi vuodet olivat tavalliselle Neuvostoliittoon matkustavalle turistillekin melko pelottavia. Täyteltiin tarkasti menomatkalla lomakkeita ja kerrottiin, mitä mukana vietiin, paljonko rahaa, kultaesineitä ym. ja takaisin tullessa selvitettiin, mitä sieltä tuotiin. Kuitit piti säilyttää ja voi kauhistus, jos jäljellä olevat rahat ja kuitit eivät täsmänneetkään selvitykseen.
VastaaPoistaLaila,
VastaaPoistaMinulla on niitä kuitteja tallessa aika paljon. Rajalla ei ollut koskaan ongelmia. Minua suututti, kun tututkin ihmiset kävivät kauppaa kuulakärkikynillä, sukkahousuilla ja omilla vaatteillaan. Kyllä silloin suomalaisten rahat olisivat riittäneet ilman niitäkin ruplia. Nyt ei eläkeläisellä ehkä rahat riittäisi Jevropeiskaja-hotellissa asumiseen. :)