Камера хранения

Камера хранения olisi nyt sopiva paikka kameralleni. En jotenkin löydä kuvattavaa. Syysharmaa tuntuu imaisevan kaikki värit itseensä. Aamupäivällä vanha taivas teki pienen yrityksen tulla muistuttamaan olemassaolostaan pastellipilvien raosta. Ei millään jaksanut.

Puolilta päivin kävin kaupungissa eikä aurinkolaseja todellakaan tarvittu. Linja-autoaseman parkissa seisoi kirkkaanpunainen erään aikakauslehden liikkuvaksi mainokseksi maalattu bussi. Sen toki huomasin. Oli minulla kamerakin kassissa mukana, just in case. Erään taloyhtiön tonttia puhallettiin puhtaaksi syksynlehdistä. Siinä ne lehdet olivat kadulla ja vieressä odotti traktorivetoinen keräilylaite. Ensimmäisen kerran omassakin taloyhtiössä pörräsi samanlainen puhalluskone talkoissa. Ääni kantautui sisälle asti.

Koska jaksoin sen automatkan ja oli ulkoiluvaatteet valmiiksi päällä (ja turvamies kotona), päätin kokeilla pientä päiväkävelyä pitkästä aikaa. Lähdin etsimään lehtikuusten neulasten sitomaa valoa sammalikosta ja puiden ja pensaiden lomasta. Pihakoivukin kun on jo paljas eikä sireenissä ole jäljellä kahtakymmentä lehteä enempää. Alkavat värit ja valo olla hakusessa. Olisin mielinyt satumetsään asti mäen laelle, mutta en vielä jaksanut. Oli varmaankin viisasta ymmärtää kääntyä takaisin ajoissa.

Kesäretkipöytämme näkyi korjatun talvitalteen. Otin toki muutaman kuvankin ylämäkeen ja alamäkeen. Oli niin hämärää, että joka kerta välähti salama. Puolimatkassa takaisin alkoi pisaroida. Oli hyvä tulla takaisin lämpimään. Itse asiassa kävin melko kaukana ja sain tankatuksi kaipaamani happiannoksen. Syön siis pari palaa vähemmän suklaata tänään. Jos se taas tästä.

Kuka jää kotimieheksi?

Koko ajan saa radiosta kuulla ja lehdistä lukea -mies-päätteisten sanojen sopimattomuudesta nykypäivään. Puhemies, lautamies, edusmies, asiamies, lakimies... niitähän riittää. Lapsena oli tuo kotimies tavallisin kuulemani. Jos perheen oli määrä lähteä jonnekin, jonkun piti jäädä kotimieheksi. Usein se oli isoisä. Mutta ei hänkään aina ollut paikalla. Silloin ei kyllä koskaan tullut kenenkään mieleen, että sukupuolella olisi ko. asiassa mitään merkitystä. Jonkun vain oli jäätävä talonvahdiksi ja huolehtimaan kotieläimistä.

Jos äidin oli lähdettävä käymään jossakin, naapurin lapseton lapsirakas emäntä kutsuttiin tarvittaessa apuun. Toki hän kävi auttamassa muulloinkin. Matkaa oli vajaa pari kilometriä kinttupolkua tai latua pitkin. Eli hän ehti vaikka laittamaan nousseet leivät tai pullapitkot uuniin, ellei äiti kyennyt. Ei heillä puhelinta ollut, mutta meillä lapsilla oli vikkelät jalat.

Navetan taitse juoksimme kaivon ohi kytöpeltojen viertä hevoshaan portille. Haan läpi kulkeminen aina hiukan jännitti, koska hevonen, vaikka tuttu olikin, oli niin iso eläin. Kellon ääni ilmaisi, miten lähellä hevonen laiduntaisi. Veräjän läpi pujahdus kuusikkoon ja selvä polku vei suorinta tietä naapuriin. Polkua kuljettiin melkein päivittäin, koska posti kulki naapuriin meidän kautta. Talvella matka taittui vielä nopeammin. Sinne oli aina mukava mennä. Lapsi otettiin vastaan kuin aikuinen. Ellei ollut kiire, hetkessä kahvipannu porisi puuhellalla ja pöydällä odotti tuore pulla. Jos sattui paikalle puolisen aikaan, sai ruuankin. Se oli tuolloin ainoa naapuri, jossa aterioitiin vielä kolme kertaa päivässä.

Nyt olen melkein aina kotimiehenä, vaikka tämä huusholli kyllä pärjäisi ilmankin jonkin aikaa. Akvaariokaloille löytyy kyllä kestoruokaa. Koti-ihminenkin olen. Ensin mainittu olosuhteiden pakosta, jälkimmäinen vapaaehtoisesti.

Minne voin mennä?

Sairaalassamme oli aamulla melkomoinen ruuhka. Minun päässänikin, koska olin unohtanut ilmoittaa fysioterapeutille, että kirurgian polikäynti oli sattunut samalle kellonlyömälle. Rahankeruu eli ilmoittautuminen sujui kuitenkin melko nopeasti, mutta sitten kaikki ikään kuin jähmettyi. Olin itse kiirehtimislähetteellä vihdoin lääkärin oven takana. Kun on kivulias, sitä aina uudelle tohtorille mennessä elättelee (vieläkin) toivoa, että saisi vihdoinkin apua tai edes diagnoosin.

Ystävällinen hoitaja kävi ilmoittamassa, että samalle ajalle on tulossa kaksi potilasta eikä lääkärikään ole vielä ehtinyt tulla osastolta. Ymmärsin toki pienen lapsipotilaan kiirehtimisen, mutta oma käyntini sai taas adrenaliinitasot kohoamaan. Aika oli toista tuntia myöhässä. Heti kättelyssä tohtori teki selväksi, että nyt sitten katsotaan se arpi. Mikä arpi? Minähän olen arpia täynnä. Tällä käynnillä oli tarkoitus selvittää lukuisien leikkausarpien kasvattamien mahdollisten kiinnikkeiden merkitys diagnosoimattomaan kipuun. Eli olin aivan väärässä paikassa. Ei me täällä mitään kauneusleikkauksia tehdä, julkisessa sairaalassa. En ollut sellaisia pyytämässäkään, vaan ilmeisesti lähetteen muotoilu ei ollut ollut oikea ja minut oli ohjattu vääränlaisen kirurgin luo.

Hän lupasi tehdä taas uuden lähetteen oikea-alaiselle kirurgille, edes. Sen verran minua harmitti, vaikka olenkin näitä iskuja jo tottunut toistuvasti ottamaan, että soitin ko. polille ja kysyin, miten ja kuka määrää kunkin potilaan ja kenelle. On siis itse pyydettävä vastedes nähdä myös lähete, ettei tule näitä potilaalle ja yhteiskunnalle turhia reissuja ikävine seurauksineen. Taas jonoon. Eihän tätä ole kestänytkään vasta kuin vaivaiset 12 vuotta.

Samalla käytävällä odotti vuoroaan pyörätuolissa istuva vanhus. Näkyi torkahtelevan tuon tuostakin. Yksin ilman saattajaa. Toivottavasti hän oli oikean oven takana. Ja sai apua.

Kun isä auton osti

Muistan hyvin perheemme ensimmäisen auton. Se oli sininen, joku Austin. Mitä merkistä, kunhan värin muistan. Kovin se oli käytetty eikä siis millään muotoa takuuvarma kulkupeli. Kerrankin jäimme jossakin keskisessä Suomessa erään korkean mäen päälle. Onneksi kyydissä oli silloin konekorjaustaitoinen vieras. Isä ja kyytiläinen viettivät aikansa konepellin alla ja pääsimme kuin pääsimmekin taas liikkeelle. Ja lopulta perille. Tosin läheisestä talosta piti soittaa kotiin, koska olimme niin paljon myöhässä. Tähän autoon liittyy seuraava tositarina, jonka aioin kirjoittaa, mutta johdannosta tuli turhan pitkä.

Tällä Austinilla isä suorastaan pakotti minut kokeilemaan ajamista. Olin alaikäinen, keskikoulun viidesluokkalainen. Maasto oli turvallisen tasaista ja omakotialuetta kiersi kapea hiekkatie. Oliko silloin päällystettyjä teitä tai asvalttia muualla kuin kaupungeissa, en muista. En ollut vielä kovin pitkä ja tuskin yletin näkemään tuulilasista. Eikä isä ollut kaikkein rauhallisin opettaja. Ja melkein ojaanhan se auto meni viimeisessä risteyksessä, pientareelle niin reippaasti, että kallistui jo vaarallisesti oikealle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin.

Ei minulle kuitenkaan jäänyt autonajamiseen liittyvää traumaa, vaan ajoin aikanaan kortin pääkaupungissa. Sen sijaan en käsitä vieläkään, oliko autolla ajaminen isästä niin hauskaa, että hän siksi laittoi alaikäisen tyttärensä rattia vääntämään. Ymmärtäisin, jos kokeilu olisi tehty suljetulla alueella. Enää en voi kysyä. Silloin en uskaltanut.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantain kuva-aiheesta.

Talven merkkejä

Koska kaupoissa kuljeskelu l. shoppailu ei ennen liikkumiseni hankaloitumistakaan kuulunut lempiajanvietteisiini, nykyisin olen tavarataivaissa vallan ulalla. Ensinnäkin kaupat vaihtavat paikkoja, nimiä, tavaroiden järjestystä. Silmäilen minä lehtiä ja mainoksia. Niissäkin on jo paljon minulle mitään sanomattomia tavaranimikkeitä.

Jos/kun on pienestä pitäen opetettu, että ostetaan vain tarpeellista, en voi kuin ihmetellä kaikkien turhakkeiden määrää. Siis, kun on kerran raskinut ostaa itselleen esimerkiksi lämpimän turkishatun, niin toista ei toki tarvitse.

Kesällä kävi vain niin, että tulin antaneeksi SPR:n Konttiin muinoin alennusmyynnistä ostamani talvitakin. Se oli malliltaan kaunis ja värikin oli hyvä, tiilenruskea. Mutta se oli liian painava. Se oli takista luopumisen syy. Ja nyt on kohta pakkaset tulossa. Tuo riitekuva on otettu viime syksynä tähän aikaan. Nyt ovat vasta pihansiivoustalkoot tulossa ensi viikolla. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ensilumi tulee tänne siinä YK:n päivän tienoilla. Mutta eivät ne pidä. Ilmastonmuutos on totta.

Kai sitä silti jonkinlainen talvipalttoo pitäisi hankkia. Vai tarkenisiko sitä kerrospukeutumalla? Jos tulee vaikka lämmin ja lyhyt talvi. Olen pari kertaa tilannut joitakin vaatteita postimyyntifirmoista. On sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Joten se ei ole ratkaisu. Kyllä vaate pitää saada tunnustella ja sovittaa omin käsin. Nettikuvastoissakaan värit eivät ole samat kuin varsinaisissa tuotteissa. Ei siis etäkauppaa. Sikaa säkissä. Tämä takkiasia on pienimpiä murheita. Mikä on turhake toiselle, on toiselle tarvike. Mutta vaatekaupat haluaisin kiertää kaukaa.

Matkan varrelta

Sana on oppiminen

Opiskelutoverit Riina ja Helvi asuivat yhtä alivuokralaishuonetta Kruunuhaassa 60-luvun lopussa. Siitä ei ollut pitkäkään matka keskustan ravintoloihin. Opintojen alkamisen kunniaksi he päättivät käydä ulkona syömässä. He valitsivat yhden ravintolan umpimähkään. Menu näytti hyvältä ja ruokakin maistui. Helvi, arka kun oli, ei maininnut mitään paikan kalleudesta, vaikka hänen kurkussaan herkullinen, mutta hinnakas pihvi hiukan jo kangerteli. Antaa Riinan huomata itse, hän ajatteli. Kai hän häpesi omaa köyhyyttään. Isohko lasku maksettiin ja käveltiin vaiti kämpille. Yhteistaloudessa kaikki ruokamenot oli sovittu jakaa tasan.

Parin viikon opiskelun jälkeen Riinalle alkoi totuus valjeta. Jos joka viikko menisi moinen summa ruokaan, rahat olisivat lopussa jo ennen joulua. Vanhemmilta saadut varat eivät riittäisi. Lainaa oli siis otettava. Hänen kurssiohjelmansa oli niin täysi, ettei hän voinut ajatellakaan töitä opintojen ohella. Tytöt alkoivat tehdä itse ruuat. Aamiaiseksi kuppi teetä tai kahvia, ruisleipää, jonka särpimeksi paistettiin yksi kananmuna puoliksi. Lounaaksi riitti se Porthanian 90 pennin leikkelelautanen, koska siihen sai ottaa lisukkeeksi perunoita tai sitten sitkutettiin päivä syömättä.

Päivällistarvikkeet hankittiin osuuskaupasta, koska vastapäätä sattui olemaan Elanto. Sen lihatiskiä tytöt kiersivät miettien, mistä halvimman aterian milloinkin loihtisi. Mikähän siinä oli, että heitä hävetti ostaa esimerkiksi 100 grammaa jauhelihaa. Kyllä se kahdelle hyvin riitti. Ensimmäisellä kotoreissulla Riinan äiti oli saada sydänkohtauksen, kun hän näki, miten tytär oli muutamassa kuukaudessa laihtunut kahdeksan kiloa. Ruokapaketteja alkoi tulla tiuhempaan.

Helville asia oli tullut selväksi jo vuotta aiemmin. Hänen oli hankittava töitä. Silloin niitä oli kyllä tarjolla. Lastenhoitoa tilapäisesti, hammaslääkärin vastaanoton siivoamista arki-iltaisin. Pieninä puroina olivat leipärahat maailmalla. Vihdoin onni potkaisi ja Helvi sai puolipäivätyön toimistoapulaisena. Palkka oli aluksi ruhtinaalliset 280 markkaa kuussa. Helppoa sisätyötä neljä tuntia päivässä. Ei vienyt Helvin työniloa edes iänikuinen kiire luennoille ja takaisin töihin.

Helvi ramppasi edestakaisin Mannerheimintien yli hiki pinnassa. Tytöt olivat nimittäin muuttaneet vuokrayksiöön Kamppiin. Kluuvikadulle oli melko pitkä matka ja aikaa vain se kuuluisa akateeminen vartti. Meni muutama päivä ennen kuin Helvi ymmärsi, miksi lehtori toistatti hänellä aina samaa lausetta: «Нельзя опaздывать на урок!» (Ei saa myöhästyä tunnilta!) Sen opin Helvi omaksui. Vieläkään hän ei myöhästy mistään ja peräti kiusaantuu, jos joku toinen myöhästyy sovitusta tapaamisesta.

Repetitio est mater studiorum.

-----
Kirjoitettu pakinaperjantaille 50. haasteeseen Sana on...

Tiu tau tilhi...

Pörröturkkinen hyvinvoipa orava liikuskeli pihapihlajissa ja verannalla asti tänä aamuna. Kuvaaminen käväisi pienessä mielessäni, mutta liian vikkelä otus se on. Sen sijaan tilhet antoivat hitaankin yrittää perjantaina, kun taivas sokaisi sinisyydellään.

Pihlajat ovat jo miltei alastomia, vain muutama kuivunut marja näkyy siellä täällä. Eli ruokaa linnuilta tulee puuttumaan ilman ihmisen auttavaa kättä. Taloyhtiöissä vain tahtoo tulla erimielisyyttä siitä, mille etäisyydelle ruokailupaikat saa sijoittaa.

Pienistä yöpakkasista huolimatta palsakaan ei anna periksi. Ränstyneitä sen pari tummaa kukkaa ovat, mutta elossa vielä. Samoin sininen lobelia ei ole piitannut pakkasista. Useimmat ovat jo siistineet kesäkukkansa kompostoitavien kasaan. Minä, joka jokaista kaadettua puutakin suren, annan kukkien kukkia koko elinkaarensa loppuun. Iloitsen polunvarren saunioista ja siankärsämöistä. Ihailen niiden sitkeyttä. Ja sama vanha toistametrinen kaktuskin taas kannettiin parvekkeelta hallalta turvaan. Minkä sitä itselleen mahtaa?

Vaahtera näyttää lehdettömänä kummalliselta, koska pelkät nenät ovat jäljellä. Aivan kuin kukinnot olisivat mennä suvena olleet tavanomaista tuuheampia. Vieläkö lapset liimailevat näitä neniä naamaansa? Kansakoulussa se oli jokasyksyinen leikki. Silloin ei toki Halloweeneistä kurpitsoineen ollut kuultukaan eikä edes unta nähty.

Kaikki muuttuu

Olen jo aikaisemminkin ihmetellyt, miten valtavalla vauhdilla lähitienoo muuttaa muotoaan. Silta levenee ja toki vahvistuukin, mikä saattaa olla hyväkin asia. Sen sijaan automarketin rakentamisen tarpeellisuudesta voi jo olla eri mieltä. Niitä nousee kuin sieniä sateella. Liikenne tulee lisääntymään.

Jos kaikki mitataan rahassa, kuten on tapana, lähiömme asuntojen arvo saattaa nousta. Tuleehan marketin kylkiäisenä aina muitakin palveluja. Mutta samalla menetetään lähikauppa, jonka tavaravalikoima on aivan riittävä tavalliselle kuluttajalle. Sinne asti vielä saattaisin pystyä kävelemään.

Muistan vielä tulevan automarketin sisäänajoväylällä olleen vanhan Kesoilin, josta sai ostaa petroolia Talbotiin. Sen auton kanssa piti olla tarkka polttoaineen saatavuudesta. Nyt ovat teiden linjaukset muuttuneet ja silloin käyttämämme kaikki tutut huoltoasemat kadonneet. Ja koko ajan äitimaa peittyy enemmän ja enemmän kiveysten alle. Joihinkin paikkoihin saatetaan jättää pieni lämpäre maata, johon voi sitten istuttaa pari puuta tai pensaita ikään kuin anteeksipyyntönä. Esteetön liikkuminen ja koskematon luonto taitavat olla mahdoton yhtälö. Vaikka itselläni on liikkumisvaikeuksia, olen vielä sielultani jälkimmäisen kannalla. Mutta onko sillä mitään vaikutusta tänä Blog Action Day-päivänä? Tuskinpa.

Tavanomaista näkyy olevan käyttää kesäkukka(kertakäyttö)istutuksia kivierämaissa. Ja näin tapahtuu, vaikka puutarha-ala elää ja kukoistaa tai ehkä juuri siksi puutarha-alalla tuntuu menevän hyvin. Vuosi vuodelta kesäkukkien taimet tuntuvat maksavat euroina sen mitä ennen markkoina. Harvalla on mahdollisuus talvettaa perennoita nykyasunnoissa. Kellarit puuttuvat. Itse nostimme kauniit vielä kukkivat pelargoniat kuitenkin sisälle ja aion kokeilla, saanko ne säilymään yli talven niille liian kuivassa ja lämpimässä huonetilassa. Säästöä se olisi pienikin säästö.

Pihan haravointi on tekemättä, koska puolet lehdistä on vielä puissa. Tuleva kevät mielessä mieheni piilotti narsissien ja tulppaanien sipulit tänään multaan. Olivat muuten kyseisen kaupan viimeiset ja siksi melko edulliset. Siniset orvokit vielä sinnittelevät kukassa, muuten alkaa olla kasvien talvilevon aika.

Hyvällä tuulella

Luonto on riisuutumassa talveen. Olimme pari päivää pois kotoa ja sillä aikaa pihakoivu oli kultaantunut. Osa koivuista on jo aivan lehdettömiä. Koimme syksyn ensimmäisen raekuuron ja pakkasaamun pääkaupunkiseudulla. Sää suosi kaikin tavoin. Olimme aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kotona jo silloin kun eteläinen Suomi sai räntäsateensa. Täällä samaan aikaan taivas oli sinisempi kuin koko syksynä.

Menomatkalla tuuli melko navakasti ja alkumatkasta märkä tie moninkertaisti auringon häikäisyn. Lahden seudulla minua ihmetyttivät tienpenkoissa vielä kukkivat siniset ja lilat lupiinit. Olisi tehnyt mieli poimia niistä lokakuinen kukkakimppu tuliaisiksi. Meillä vain sattuu olemaan sellainen auto, että se ei hevin pysähdy.

Lähteminen kannattaa aina. Olisi voinut ajaa vaikka Kouvolan kautta ja käydä tunnustelemassa, vieläkö kaupunki olisi tuntunut omalta. Nyt aika oli kuitenkin rajattu molemmista päistä ja menimme suorinta tietä kolmen kirkassilmän luokse. Kiersimme kuitenkin Vuosaaren vasta-avatun tunnelin kautta ihan vain uteliaisuuttamme. Uhkaavan kipuburnoutin vuoksi en uskalla luvata ja sopia menemisiä etukäteen. On toimittava aina tilanteen mukaan l. ex tempore. Näin tulee vähemmän pettymyksiä puolin ja toisin. Aikuiset terveet ihmiset ehkä eivät koe niitä samoin kuin pienet lapset ja kaltaiseni puolikuntoiset. Kipu rassaa paksua pintapanssariani säröille, jotka eivät ehdi edes arpeutua. Oikeastaan minulla ei sitä pokkaa ole koskaan tainnut ollakaan. Toiset arvioikoon, minä jäävään itseni.

Olisin saanut mukaani uuden hienon muotokuvan itsestäni, ellei paperin toisella puolella olisi ollut tarpeellinen aarrekartta. Harmi. Ehkä seuraavalla kerralla. Muuten, sain syödä ensimmäisen kerran elämässäni Barbapörrölautaselta.

Missä kirjoitan

Haavetar haastoi minut kertomaan kirjoitustilastani. Kas tässä: "Työpisteeni" sijaitsee yläkerran makuuhuoneessa. Kalustus on vanhaa ja paikkaansa hakevaa, koska osa mökiltä tuoduista säilytettävistä kalusteista odottaa uutta paikkaa nyt tässä huoneessa. Vähäinen lokakuinen valo tulee vasemmalta parvekkeelta, jossa ahkeraliisat ja lobeliat vielä kukkivat. Kannettava on aina kiinni johdoissaan vanhan Rautesta aikoinaan poistetun kirjoituspöydän päällä. Edessäni on roosaksi maalattu seinä, jossa on lasteni kuvat. Vasemmalla seinämällä on kapea Ratian puuhylly, jonka päällä on kastekuvat viidestä lastenlapsestani. Oikealle jää kaksi kiinteää pystykomeroa.

Itse pöydälle kertyy kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetontakin. On messinginvärinen pöytälamppu, kello, silmälasikotelo, kolme valokuvaa kehyksissään, langattoman lankapuhelimen laturi, paperiteline ja kaksikin kynätelinettä, iso kynänteroitin, laatikollinen vanhoja dioja katselulaitteineen (kannattaisiko skannata), täysi paketti tyhjiä CD-levyjä (täydet ovat kirjahyllyssä), kolme kuuntelun alla olevaa CD:tä, Könemannin Botanica´s Pocket ANNUALS&PERENNIALS, sanakirja en-su, puinen CD-levyjen säilytykseen tarkoitettu laatikko täynnä tyhjiä kortteja eri tarkoituksiin, postimerkkejä ja tarroja ja lippuja ja lappuja pienten leikkejä varten. Laatikot pursuavat mukatärkeitä papereita, valokuvia, muistoja, kiviä, aarteita ja muuta pikkutavaraa, joille nämä laatikot ovat osoittautuneet loppusijoituspaikaksi - toistaiseksi.

Pöydän alla jalkotilassa on pärekoppa, jossa on villalankoja ja muovipussillinen käsinkarstaamaani villaa. Karstaamaton villa on siirretty muualle, koska en kädelläni pystynytkään karstaamaan enkä huovuttamaan. Kolme erilaista tuolia. Satulatuoli, tavallinen työtuoli ja vanhanajan puutuoli vuorottelevat istuimina, joissa missään ei ole hyvä istua. Huoneessa on kirjahyllyn lisäksi korkea vanha koivukaappi, joka pelastettiin mökiltä sekä maalinpoistoa odottava vanha sininen sivusta vedettävä puusänky. Ikkunan alle on sijoitettu vielä vanha valkoinen lipasto, jonka tila ei aivan riitä omien lastemme vanhoille säilytetyille leluille. Ne ovat nyt kuitenkin poissa lattialta.

Verhoina on kalastajanlangasta virkattu kappa ja säleverhot. Sängyn päällä nököttää 30 vuotta vanha Pirkko-nukke. Korkean kaapin päällä on iso liuta matrjoshka-nukkeja ja ikivanha kannellinen vedenkuljetuskorvo. Lattialla on lastenlapsille automatto ja raidallinen räsymatto. Seinällä on joskus lahjaksi saamamme kuultokudos ja äitini kirjomasta rikkikuluneesta sohvatyynynpäällisestä tekemäni seinätaulu. Olohuoneesen vievän paljeoven vieressä on valkoinen syöttötuoli. Huone on liian täysi, mutta olen siihen jo tottunut.

Ulkona näen kulloisenkin vuodenajan värisiä koivuja ja pihlajia sekä rannan puolella että etupihalla. Jos nousen seisomaan (kuten tuon tuostakin teen), näen järvelle ja naapuritalon katon. Kuulen etäältä moottoriliikennetien äänet ja pimeällä näen sen valot. Parvekkeen ovesta vetää jonkin verran. Maiseman katkaisee silmien korkeudella juokseva voimajohto, jota pitkin oravat kiitävät askareissaan silloin tällöin.

Haastan Neulekirpun, Myyn ja Tanssivan harmaan pantterin
kertomaan omasta kirjoitustilastaan, ellei heitä ole jo haastettu.

Minä syytän

Minä syytän Oulun yliopistoa, joka viime vuosituhannella järjestytti opettajille jollakin salaperäisellä taholla etäkursseja ATK-ajokortin hankkimiseksi. Mainostivat, että siitä olisi suuresti hyötyä työssä ja arjessa hupia. Paksulla aanelospinkalla lähestyttiin meikäläistä ja narrattiin mukaan tietokoneen käytön opetteluun. Ei varoituskolmioita missään. Ei STOP-merkkejä liimattuina kansiin. Luvattiin maat ja taivaan avaruudet. Ei puhuttu sanallakaan hiirikäsistä ja – olkapäistä saatikka ikiriippuvuudesta tähän rakkineeseen. Tietokone. Sehän tietää.

Opetettiin uusi salakoodikieli, joka muistutti suuresti englantia. Houkulteltiin chatteja seuraamaan tarkkailijana ja sitten itse kirjautumaan. Opettivat fingerillä tarkkailemaan, sattuuko joku muu kollega olemaan yhtäaikaa koneella. Opetettiin tekstinkäsittelyt ja sähköpostit, joista ei sen koommin ole loppua tullut. Lisivät vaan koko ajan ja käyvät riettaammiksi. Ihan kuin tietäisivät ja varmasti tietävätkin vakoiluohjelmillaan, että kovin olen kipiä ja lääkkeitä tarvitsen. Mutta ovat erehtyneet sukupuolesta. Ei olisi pitänyt nettipankin asiakkaaksikaan ryhtyä. Eläkeläisen rahoja ruinaavat investoimaan ties minne.

Olisi pitänyt itse alkuunsa hoksata, että ei tämä ole meikäkäisen hommaa. Tuntui niin vaikean hankalalta, kun dossilla pelattiin, eikä ikkunoista ollut vielä tietoakaan. Writellä pääsi kirjoittamaan pojalle viestiä toiselle laidalle maata. Siitä kun riemastuneena kollegoille kerroin, katsoivat silmät pyöreinä ja sanoivat: Eikö olisi ollut yksinkertaisempi soittaa? No, niin olisikin.

Tyhmäksi ryhdyin. Valmiit olivat jo pelit ja vehkeet maailmassa. Nyt puutuu takapuoli ja kipeytyy kädet, kun blogosfääri imee kyberneettisesti ikäihmistä sisuksiinsa. Elämänavaajat täyttävät bittiavaruuden nimellä ja nimimerkillä. Madot ryömivät verkoissa, kiipeilevät palomuurien ylitse, mutta tuiki harvoin onnistuvat kaatamaan systeemit. Mitä nyt sairaaloissa sotkevat lääkelistoja. Moni kollega oli ensin vastaan. Viksuja he olivat. Saavat nyt olla rauhassa infoähkyltä, palvelinkatkoilta.. Kalliiksikin on tämä tullut. Kaikki laitteet vanhenevat jo ennen kuin ehtii kassalla korttia vilauttaa ja saada ne kotona pelittämään. Kun tälle touhulle anto viattoman pikkusormensa, se vei koko eukon. Muuten menisi, mutta nyt digittivät tuon näköradionkin. Säätimiä, liittimiä, sovittimia ja hilavitkuttimia on liikaa. Minä syytän. Syytön minä olen. UTU. Uuden teknologian uhri.

-----

Pakinaperjantaille 48. haaste on syytös.

Kivuntorjuntaa ja virusten

Uneksin outoja. Tiedän unien lisääntymisen erään käyttämäni reumalääkkeen sivuvaikutukseksi. Olkoonkin. Unessa voin juosta ja taipua tahtomallani tavalla. Enkä ole yhtä selkää kiireestä kantapäähän. Viimeksi uniajelimme pitkin lähipitäjän sivukyliä. Yht'äkkiä edessämme oli myyty mökkimme. Se oli siirretty uuteen paikkaan, laudoitettu ja maalattu kauniiksi. Huoneet oli tapetoitu ja keittiö kokonaan uusittu. Kiersin huoneet ja näin silmissäni Käpälämäen korkeimman kohdan tyhjänä ja yksinäisenä ja tunsin itseni jotenkin petetyksi.

Olen valvonut viikolla tavallista enemmän l. nukkunut vain lyhyitä jaksoja. Ei ole löytynyt sijoja. On vaikea vetää rajoja ja pitää niistä kiinni, kun tarkkaa diagnoosia ei ole. Ei ehkä tulekaan. Sisukas liikkumisen yrittäminen sekä palkitsee että kostautuu. Kaksi päivää olen vain levännyt, suostunut pakosta lisäämään kipulääkitystä. Ja nukkunut vähän paremmin. Pitkin päivää torkkunut villahuovan alla. Leikattu olkapää ei kestäkään (vieläkään) vesijumpan käsiliikkeitä. Entinen minä ei antaisi vain olla ja lepäillä radiota kuunnellen, syyttää laiskaksi. Välistä vieläkin erehdyn uskomaan sitä.

Virustorjuntaohjelman ostaminen, lataaminen kaikkine vaiheineen on ollut usean päivän projekti. Jokin siinä vieläkin hiukan mättää ja troubleshooting on ollut jokapäiväistä tämän koneen sisuksissa (kuten omassa kropassakin). Jos konkreettien nykylaitteiden käyttöohjeet ovat monimutkaisia selviteltäviä, vielä hankalammilta tuntuvat nämä nettiostoslataukset. Neuvoa ja tukea pyytäessään saa useimmiten automaattisen spostivastauksen ja linkin sille samalle sivustolle, jota on yrittänyt jo aikansa tavata ymmärtääkseen ja josta on löytänyt ko. spostiosoitteen. Olematonta kärsivällisyyttäni koetellaan. Väistyn ja luotan, ettei ketään kiinnosta kaapata juuri tätä konetta. Kahden vuoden turva on asennettu.

PS. Kyselin tämän blogin lukijoiden sijoittumista kartalle. Aika tasaista oli: Etetä-Suomi 37%, Keski-Suomi 37% ja Pohjois-Suomi 25%. Vastauksia oli 24. Kiitos!

Turvattu tulevaisuus?

kuviteltu joustotunti on
menneisyyden tarttumapinta
tulevaisuuteen

vanhan tandbergin
akokelanauha kiihdyttää
tuhatta ja sataa
lopun lähestyessä

eikä tajua pysähtyä
vaikka nauha
on jo loppunut

sitten pikakelaus alkuun

-----

Runotorstain 62. haastesana on tulevaisuus.

Muistatko, kun

ensimmäinen maatakiertävä satelliitti Sputnik laukaistiin kiertoradalleen 50 vuotta sitten? Minulla on jo niin paljon ikää, että muistan aivan selvästi tuon asian. Iltapimeällä tiettynä kellonaikana (aikataulua en toki muista) menimme kotipihalle tuijottamaan tummaa tähtitaivasta. Sputnikin erotti tähdistä siitä, että se liikkui suoraviivaisesti radallaan. Riitti siinä aikuisilla ihmettelemistä. Olin vielä lapsi, joskin jo koulussa, joten asia ei ollut satua kummempaa. Siinä seisoimme tummansinisen taivaan alla ja todistimme tietämättämme suurta historiallista hetkeä.

Yleensä tähdetkin erottuivat erittäin selvästi, koska mitään keinovaloja ei ollut. Myrskylyhty oli navettavalona, tuvassa paloi joko öljylamppu tai Aladdinin taikalamppu. Ehkä meillä oli joku taskulamppukin, ettei tarvinnut yläkerran rappusissa kulkea käsikopelolla. Senkin kyllä osasi. Tunnisti portaikon kulman. En muista siellä pimeässä koskaan kompuroineeni.

Yläkerta oli Papan syytinkivaltakuntaa. Siellä oli sivustavedettävä puusänky, puulämmitteinen uuni, , levitettävä heteka vierassängyksi, puupöytä tuoleineen ja peilipiironki. Sen laatikoissa olivat Papan aarteet: tärkeät asiapaperit, edesmenneen äidinäidin kaulakellon vitjat, muutamia valokuvia. Albumia en muista olleen. Huone oli tavallista matalampi ja kerran kävikin sitten niin, että öljylamppu kuumensi katon ja se syttyi palamaan. Onneksi oli juuri aika siirtyä yöpyylle, kuten Pappa usein sanoi, ja hän pääsi heti hakemaan sammutusapua alakerrasta. Siis vettä! Isänkin vanhemmat olivat juuri tuolloin meillä käymässä. Tuli saatiin tukahdetuksi omin avuin eikä kovin suurta vahinkoa ehtinyt tulla.

Varotoimenpiteenä kattoon kiinnitettiin tulipalon jälkeen lampun kohdalle asbestilevy. Tuolloin sitä pidettiin hyvänä palamattomana materiaalina eikä tiedetty sen vaarallisuudesta yhtään mitään. Samaista asbestilevyä tuli vastaani vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin mökkimme savusaunan uunin takana. Rakennusten saneeraustöissä käsittääkseni vaaditaan tarkoin määritellyt erikoissuojaukset, kun asbestia käsitellään. Ongelmajätteitä on paljon. Todennäköisesti ihminen kehittää niitä koko ajan vielä lisää. Kännyköidenkin haittavaikutuksista on ristiriitaista tietoa.

Nätisti, huutamatta ja juoksematta

Ympäristö muuttuu silmissä. En tarkoita nyt syksyn merkkejä, vaan silta- ja tietöitä ja rakennusprojekteja. Tänä aamuna kävimme ensimmäisen kerran tänä syksynä Kunnonpaikassa "kuntoilemassa" l. kokeilemassa, vieläkö jaksaa vesikävellä ja kuinka paljon.

Heti ensimmäisellä sillalla oli menossa ihmeellinen projekti. Stop hetkeksi ja kiertotie. Traktorilla vedettiin muovista sadesuojaa sillan uusitun keskiosan päältä toiseen paikkaan. Koska minä en tienrakennuksesta mitään ymmärrä, en osaa sanoa, miksi osa siltatyömaasta on ollut katettu jo jonkin aikaa. Kai siellä tehdään jotakin, mikä ei siedä vettä.

Toinen yllätys odotti viiden kilometrin päässä. Viiden kerrostalon alue on revitty auki. Paikoitustilat olivat huomattavasti vähentyneet. Ainakin yhdessä tulevista kerrostaloista oli jo elementtejä pystyssä. Viime syksynä ja keväällä kävin vielä kuvaamassa ehjää rantamaisemaa. Minulla taitaa olla jokin etiäinen näiden katoavien maisemien suhteeen, koska ainakin jo neljä kertaa olen tietämättäni ottanut kuvia paikoista, joita seuraavalla käynnillä ei enää ole ollut. Vai onko tällainen muutosbuumi menossa joka paikassa?

Itse laitoksen sisällä oli väljää ja taustamusiikkia lukuunottamatta hiljaista. Toista oli kesällä heinäkuun sadesäällä, jolloin lomalaiset täyttivät allasosaston. Kun olin lähdössä pois, pukuhuoneeseen tuli nuori äiti kolmen pienen lapsen kanssa. En voinut olla kuulematta heidän jutusteluaan:

- Täällä ollaan sitten nätisti, ei huudeta eikä juosta. Muistatteko nyt varmasti. - Joo, kyllä minä ainakin muistan, kun on jo kaksi kertaa sanottu. - Taitaa tässä joutua sanomaan vielä useamminkin. Laitetaan vaatteet nätisti pinoon, niin on paljon helpompaa, kun tulemme pois. Ella, pysy nyt äidin matkassa, ettet tartu lähimpään käteen kuten viime kerralla.

Toivottavasti äiti pärjää kolmen pienen kanssa. Jäähilealtaan lämpötila oli 14 astetta. Sen aiheuttama viileys ei kauan kestänyt, kun edelleenkin on tuon virustorjuntaohjelman lataaminen mahdotonta. Aina se vaan ilmoittaa, että tiedosto on vioittunut. Haastetta riittää, kun kohta virukset uhkaavat. Tuskan hikeä pukkaa. Seuraavalla kerralla ostan tarvittavan tuotteen tavallisesta kaupasta enkä netistä.