Minne voin mennä?

Sairaalassamme oli aamulla melkomoinen ruuhka. Minun päässänikin, koska olin unohtanut ilmoittaa fysioterapeutille, että kirurgian polikäynti oli sattunut samalle kellonlyömälle. Rahankeruu eli ilmoittautuminen sujui kuitenkin melko nopeasti, mutta sitten kaikki ikään kuin jähmettyi. Olin itse kiirehtimislähetteellä vihdoin lääkärin oven takana. Kun on kivulias, sitä aina uudelle tohtorille mennessä elättelee (vieläkin) toivoa, että saisi vihdoinkin apua tai edes diagnoosin.

Ystävällinen hoitaja kävi ilmoittamassa, että samalle ajalle on tulossa kaksi potilasta eikä lääkärikään ole vielä ehtinyt tulla osastolta. Ymmärsin toki pienen lapsipotilaan kiirehtimisen, mutta oma käyntini sai taas adrenaliinitasot kohoamaan. Aika oli toista tuntia myöhässä. Heti kättelyssä tohtori teki selväksi, että nyt sitten katsotaan se arpi. Mikä arpi? Minähän olen arpia täynnä. Tällä käynnillä oli tarkoitus selvittää lukuisien leikkausarpien kasvattamien mahdollisten kiinnikkeiden merkitys diagnosoimattomaan kipuun. Eli olin aivan väärässä paikassa. Ei me täällä mitään kauneusleikkauksia tehdä, julkisessa sairaalassa. En ollut sellaisia pyytämässäkään, vaan ilmeisesti lähetteen muotoilu ei ollut ollut oikea ja minut oli ohjattu vääränlaisen kirurgin luo.

Hän lupasi tehdä taas uuden lähetteen oikea-alaiselle kirurgille, edes. Sen verran minua harmitti, vaikka olenkin näitä iskuja jo tottunut toistuvasti ottamaan, että soitin ko. polille ja kysyin, miten ja kuka määrää kunkin potilaan ja kenelle. On siis itse pyydettävä vastedes nähdä myös lähete, ettei tule näitä potilaalle ja yhteiskunnalle turhia reissuja ikävine seurauksineen. Taas jonoon. Eihän tätä ole kestänytkään vasta kuin vaivaiset 12 vuotta.

Samalla käytävällä odotti vuoroaan pyörätuolissa istuva vanhus. Näkyi torkahtelevan tuon tuostakin. Yksin ilman saattajaa. Toivottavasti hän oli oikean oven takana. Ja sai apua.