Sana on oppiminen

Opiskelutoverit Riina ja Helvi asuivat yhtä alivuokralaishuonetta Kruunuhaassa 60-luvun lopussa. Siitä ei ollut pitkäkään matka keskustan ravintoloihin. Opintojen alkamisen kunniaksi he päättivät käydä ulkona syömässä. He valitsivat yhden ravintolan umpimähkään. Menu näytti hyvältä ja ruokakin maistui. Helvi, arka kun oli, ei maininnut mitään paikan kalleudesta, vaikka hänen kurkussaan herkullinen, mutta hinnakas pihvi hiukan jo kangerteli. Antaa Riinan huomata itse, hän ajatteli. Kai hän häpesi omaa köyhyyttään. Isohko lasku maksettiin ja käveltiin vaiti kämpille. Yhteistaloudessa kaikki ruokamenot oli sovittu jakaa tasan.

Parin viikon opiskelun jälkeen Riinalle alkoi totuus valjeta. Jos joka viikko menisi moinen summa ruokaan, rahat olisivat lopussa jo ennen joulua. Vanhemmilta saadut varat eivät riittäisi. Lainaa oli siis otettava. Hänen kurssiohjelmansa oli niin täysi, ettei hän voinut ajatellakaan töitä opintojen ohella. Tytöt alkoivat tehdä itse ruuat. Aamiaiseksi kuppi teetä tai kahvia, ruisleipää, jonka särpimeksi paistettiin yksi kananmuna puoliksi. Lounaaksi riitti se Porthanian 90 pennin leikkelelautanen, koska siihen sai ottaa lisukkeeksi perunoita tai sitten sitkutettiin päivä syömättä.

Päivällistarvikkeet hankittiin osuuskaupasta, koska vastapäätä sattui olemaan Elanto. Sen lihatiskiä tytöt kiersivät miettien, mistä halvimman aterian milloinkin loihtisi. Mikähän siinä oli, että heitä hävetti ostaa esimerkiksi 100 grammaa jauhelihaa. Kyllä se kahdelle hyvin riitti. Ensimmäisellä kotoreissulla Riinan äiti oli saada sydänkohtauksen, kun hän näki, miten tytär oli muutamassa kuukaudessa laihtunut kahdeksan kiloa. Ruokapaketteja alkoi tulla tiuhempaan.

Helville asia oli tullut selväksi jo vuotta aiemmin. Hänen oli hankittava töitä. Silloin niitä oli kyllä tarjolla. Lastenhoitoa tilapäisesti, hammaslääkärin vastaanoton siivoamista arki-iltaisin. Pieninä puroina olivat leipärahat maailmalla. Vihdoin onni potkaisi ja Helvi sai puolipäivätyön toimistoapulaisena. Palkka oli aluksi ruhtinaalliset 280 markkaa kuussa. Helppoa sisätyötä neljä tuntia päivässä. Ei vienyt Helvin työniloa edes iänikuinen kiire luennoille ja takaisin töihin.

Helvi ramppasi edestakaisin Mannerheimintien yli hiki pinnassa. Tytöt olivat nimittäin muuttaneet vuokrayksiöön Kamppiin. Kluuvikadulle oli melko pitkä matka ja aikaa vain se kuuluisa akateeminen vartti. Meni muutama päivä ennen kuin Helvi ymmärsi, miksi lehtori toistatti hänellä aina samaa lausetta: «Нельзя опaздывать на урок!» (Ei saa myöhästyä tunnilta!) Sen opin Helvi omaksui. Vieläkään hän ei myöhästy mistään ja peräti kiusaantuu, jos joku toinen myöhästyy sovitusta tapaamisesta.

Repetitio est mater studiorum.

-----
Kirjoitettu pakinaperjantaille 50. haasteeseen Sana on...