Tiu tau tilhi...

Pörröturkkinen hyvinvoipa orava liikuskeli pihapihlajissa ja verannalla asti tänä aamuna. Kuvaaminen käväisi pienessä mielessäni, mutta liian vikkelä otus se on. Sen sijaan tilhet antoivat hitaankin yrittää perjantaina, kun taivas sokaisi sinisyydellään.

Pihlajat ovat jo miltei alastomia, vain muutama kuivunut marja näkyy siellä täällä. Eli ruokaa linnuilta tulee puuttumaan ilman ihmisen auttavaa kättä. Taloyhtiöissä vain tahtoo tulla erimielisyyttä siitä, mille etäisyydelle ruokailupaikat saa sijoittaa.

Pienistä yöpakkasista huolimatta palsakaan ei anna periksi. Ränstyneitä sen pari tummaa kukkaa ovat, mutta elossa vielä. Samoin sininen lobelia ei ole piitannut pakkasista. Useimmat ovat jo siistineet kesäkukkansa kompostoitavien kasaan. Minä, joka jokaista kaadettua puutakin suren, annan kukkien kukkia koko elinkaarensa loppuun. Iloitsen polunvarren saunioista ja siankärsämöistä. Ihailen niiden sitkeyttä. Ja sama vanha toistametrinen kaktuskin taas kannettiin parvekkeelta hallalta turvaan. Minkä sitä itselleen mahtaa?

Vaahtera näyttää lehdettömänä kummalliselta, koska pelkät nenät ovat jäljellä. Aivan kuin kukinnot olisivat mennä suvena olleet tavanomaista tuuheampia. Vieläkö lapset liimailevat näitä neniä naamaansa? Kansakoulussa se oli jokasyksyinen leikki. Silloin ei toki Halloweeneistä kurpitsoineen ollut kuultukaan eikä edes unta nähty.