Hyvällä tuulella

Luonto on riisuutumassa talveen. Olimme pari päivää pois kotoa ja sillä aikaa pihakoivu oli kultaantunut. Osa koivuista on jo aivan lehdettömiä. Koimme syksyn ensimmäisen raekuuron ja pakkasaamun pääkaupunkiseudulla. Sää suosi kaikin tavoin. Olimme aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kotona jo silloin kun eteläinen Suomi sai räntäsateensa. Täällä samaan aikaan taivas oli sinisempi kuin koko syksynä.

Menomatkalla tuuli melko navakasti ja alkumatkasta märkä tie moninkertaisti auringon häikäisyn. Lahden seudulla minua ihmetyttivät tienpenkoissa vielä kukkivat siniset ja lilat lupiinit. Olisi tehnyt mieli poimia niistä lokakuinen kukkakimppu tuliaisiksi. Meillä vain sattuu olemaan sellainen auto, että se ei hevin pysähdy.

Lähteminen kannattaa aina. Olisi voinut ajaa vaikka Kouvolan kautta ja käydä tunnustelemassa, vieläkö kaupunki olisi tuntunut omalta. Nyt aika oli kuitenkin rajattu molemmista päistä ja menimme suorinta tietä kolmen kirkassilmän luokse. Kiersimme kuitenkin Vuosaaren vasta-avatun tunnelin kautta ihan vain uteliaisuuttamme. Uhkaavan kipuburnoutin vuoksi en uskalla luvata ja sopia menemisiä etukäteen. On toimittava aina tilanteen mukaan l. ex tempore. Näin tulee vähemmän pettymyksiä puolin ja toisin. Aikuiset terveet ihmiset ehkä eivät koe niitä samoin kuin pienet lapset ja kaltaiseni puolikuntoiset. Kipu rassaa paksua pintapanssariani säröille, jotka eivät ehdi edes arpeutua. Oikeastaan minulla ei sitä pokkaa ole koskaan tainnut ollakaan. Toiset arvioikoon, minä jäävään itseni.

Olisin saanut mukaani uuden hienon muotokuvan itsestäni, ellei paperin toisella puolella olisi ollut tarpeellinen aarrekartta. Harmi. Ehkä seuraavalla kerralla. Muuten, sain syödä ensimmäisen kerran elämässäni Barbapörrölautaselta.