Ystävyyden pikapäivitys

Ovikello soi. Raivasimme juuri pöytää syötyämme syksyn ensimmäistä kaalilaatikkoa. Ovisilmää ei ole. Tutunoloiset iloiset silmät tervehtivät minua. Hetken tippaleipäaivoni löivät tyhjää. Toki edellisestä tapaamisesta kuluneet kahdeksantoista vuotta näkyy hänessä ja minussa. Ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken ja kasvomuistini haki oikean nimen ja kontekstin. "Mikä teillä on tilanne?", kysyy kun tietää koko tarinamme.

Selitin tilanteen ja sen hän kyllä pystyi itsekin päättelemään huoneistomme vallanneesta vahvasta kaalinhajusta. Oli tilanne mikä tahansa ja huusholli (kuva on kyllä mehunkeittotilanteesta) miten räjähtänyt tahansa, en koskaan käännytä ystävää oveltani. Etsivät vain autolleen parkkipaikan, joita on vaikea löytää lähiöissäkin.

Ohikulkumatkalla olevat ystävät yllättävät, kiireiset työlliset löytävät tutulle ovelle. Parin vuosikymmenen tiivistäminen vaatii keskustelua päällepuhumisineen, viimeisimpien valokuvien katselua albumista, tuoksuvaa teetä, terveysleipää, jugurttia, naurua, muistoja, jakamista. Yhteisyys on siinä heti. Ei tarvita rooleja eikä kursailla.

Heräsin tasan 01.00. En selkää venytellessä osannut eritellä, jäikö jokin luuppi kiertämään ajatuksiini, koska puhuimme kipeistäkin. Vaikuttiko aamulla verenkiertooni pumpattu varjoaine vielä? Vai se iltapäiväinen triggerpisteiden kipeää tekevä painelu? Ehkä se oli vain tämä iänikuinen selkäsärky, mikä esti saamaan unesta uutta otetta. Oli ilmeisesti vain taas yksi niitä öitä, jolloin olisi kannattanut nousta vain ylös.