Ystäväprofiilikuva

Ystävänpäivän, vaaleanpunaisten sydämien päivän, lähestyessä muistin vanhan kirjoitukseni asiasta. Lukaisin sen läpi. En halunnut muuttaa siitä mitään. Eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa yksi kysymys koski ystävien lukumäärää. Todellinen ystävyys mitattiin siinä samoin kuin itsekin sen mittaan. Kuka on sellainen ystävä, jolle voin soittaa vaikka keskellä yötä, jos on tarpeen. Hetken pähkäilin vastausta ja totesin, ettei sellaisia ystäviä ole kovin monta.

Blogiystävyys on sosiaalista verkottumista, joka saattaa johtaa ystävyyteen. Pelkkä nettailu ei riitä, vaan kyllä ystävyyden rakennuspuiksi tarvitaan suoraa kasvokkaista kanssakäymistä. Yhteisyyttä, samuutta elämäntarinoissa, kohtaloissa, lapsuuden kokemuksissa. Joku kolmas näkymätön säie. Toki yhdistäviä säikeitä voi olla useampiakin. Harvemmin, mutta joskus kyllä, yhteinen asia muuttuukin erottavaksi muuriksi. Minulla alkaa kellot kilkattaa päässä, kun kuulen jonkun kertovan, että hänellä on satoja ystäviä. Ei kukaan jaksa hoitaa sellaista määrää ystävyyssuhteita.

Eilen poukkoilin mm. blogiprofiilini kanssa. Laitoin profiilikuvakseni (kuten monella näkyy olevan) löytämäni kansakoulun ekaluokkalaisen ruutuessuun pukeutuneen pikku-Liisan kuvan. En tiedä, ehtikö Mr Googlea lukuun ottamatta kukaan nähdä sitä. Jotenkin asia jäi vaivaamaan mieltä ja illalla vaihdoin takaisin entiseen varjoaikuiskuvaan. Piti kirjoittamani tännekin jotakin, mutta nystyräpallopilatesharjoitettu selkäni kielsi.

Tänä aamuna tein saman harjoitteen kotona ja ihan vain kokeillakseni kävin hiukan hiihtämässä. Tosi ystävän kanssa. Hän voiteli sukseni, sitoi mononnauhat, ratkoi oikean käden hiihtorukkasen puoleen väliin auki (rannetuki vie niin paljon tilaa, etten muuten saanut sitä käteeni), kantoi sukset ladun päähän ja suostui samaan vauhtiin kanssani, vaikka itse pystyy hiihtämään vauhdikkaasti. Meillä on takana satoja yhteisiä kilometrejä, kuutamohiihtoa, aurinkohiihtoa, laturetki, omat lukemattomat retket ja hetket. Tyventä ja tuulta. Myötä- ja vasta-.