27. toukokuuta 2008

Kestävää kehitystä?

En malta olla palaamatta ajatuksissani kirpputoreille. Olen keskustellut niistä useammankin henkilön kanssa. Lapsuudessani vaatteet ja jalkineet kierrätettiin omassa suuressa sisarusparvessa aivan loppuun. (Omien lasten ollessa pieniä vaatteita ja urheiluvälineitä kierrätettiin serkusten ja joskus ystäväperheiden lasten kesken.) Käsitettä ongelmajäte ei ollut, joten maatumattomat tarpeettomiksi käyneet roinat saatettiin upottaa vaikka suohautoihin tai vesistöihin. Muka syrjässä olevat kivenkolot ja -onkalot palvelivat myös jätteiden loppusijoituspaikkoina.

Itsekin olen perannut kiviraunioita ja löytänyt niistä esim. vanhoja akkuja (vai mitä anodeja ne olivat), rikkoontuneita posliiniastioita, ruosteen syömiä emalikattiloita ja -sankkoja, ehjiä ja rikkinäisiä pulloja vaikka kuinka paljon. Osan olen taltioinut aarteina käyttöön tai kierrätykseen. Osa on viety oikeaan osoitteeseen l. ongelmajätelaitokselle.

Usein kuulen ihmeteltävän kirpputorien korkeita hintoja. On päivänselvää, että hyväntekeväisyysjärjestöt kuten Punainen Risti haluaa kerätä varoja. Pyytäkööt siis niin paljon kuin asiakkaat ovat valmiita maksamaan. On kai enemmän kysymys (tai tulisi ehkä olla) asenteesta säästää luonnonvaroja kuin saada itselleen jotakin arvokasta epätavallisen halpaan hintaan. Moni on valmis maksamaan vaikka saman hinnan kuin uudesta vaatteesta, koska tietää, ettei ole ko. tuotteen ensikäyttäjä eikä ainoa käyttäjä. Omaa asennettaan voi käydä testaamassa vaikka täällä.

Millainen henkilökohtainen ekologinen jalanjälkesi on? Jos kiinnostaa, sen taas voi käydä laskemassa täällä. Itse sain viimeisistä kolmesta päivästä varmaan kaukana todellisuudesta olevan tuloksen, koska jalanjälkeni sen mukaan olisi vain 0,7 hehtaaria, mikä tarkoittaa 0,3 asukkaan elintilaa tällä Telluksellamme. Ja minä olen sentään aika kookas ihminen. Käytän enimmäkseen kierrätettyjä vaatteita. Korjaan ja paikkaankin. En ole käynyt suihkussa, vaan pulahtanut aamuisin kylmässä vedessä jne. Tosin on todella vaikea arvioida, millaisen maa-alan tallustelemani kävelytien pätkä tai katu on vaatinut. Virhemarginaali on siis iso minun kohdallani. Kunhan kokeilin, vaikka tärkeästä asiasta on kysymys.

Kuvan rikkoutuneet tuulilasit ovat ongelmajätettä. Valitettavasti niitä ei voi uusiokäyttää. Meilläkin on tänä keväänä mennyt rikki jo yksi tuulilasi vaihtoon asti. Se ehti olla paikallaan viikon, kun taas jostakin napsahti kivi tai nasta ruutuun. Jälkimmäisellä kerralla vaurio oli niin pieni, että sen pystyi vielä korjaamaan.

24. toukokuuta 2008

Silmäpuusti

Asiaan vihkiytymätön saattaa ajatella, että pihakirppisten järjestäminen on helppo juttu. Ammattilaisilta se sujunee sutjakkaasti, mutta ensikertalaisella pitää olla vähintään kirpputoriasiakkaan kokemusta. Aikamoinen revohka se on.

On harkittava, mistä on valmis luopumaan ja minkä hyväksi tai millä hinnalla. On huolehdittava ilmoitukset, siis mainonta. Säätä ei voi säätää, mutta onneksi tämä päivä oli suotuisa ulko-oleilullemme. Sen verran ensikertalaista jännitti, että heräsin jo neljältä. Moni asia oli vielä kesken. Mm. pullaa piti vielä leipoa. Oli tarkoitus tehdä se yhdessä. Tottunutkin leipoja saattaa epäonnistua. Onneksi taikinasta tuli helposti leipoutuvaa.

Pienimmäinen pisteli omat pullansa taikinana suuhunsa. Keskimmäinen , 3v, leipoi jättimäisen "silmäpuustin", koska isoveli leipoi kanelittomia korvapuusteja. Variaatioita siis riitti. Aikuisten kontolle jäi kolme pellillistä tavanomaisia raesokerikoristeltuja peruspullia. Olivat taatusti tuoreita tarjottavaksi. Siinä sivussa valmistettiin lounas, hinnoiteltiin kymmenittäin tavaroita, pienimmäinen sai rauhassa tyhjentää olohuoneen lelukaapin sisällön lattialle... Kaikki järjestyi kuitenkin ajallaan. Mitä nyt ne kukkapistokkaat unohtuivat ikkunalaudalle.

Jo ennen ilmoitettua alkamisaikaa asiakkaita alkoi virrata. Tuli ihan kiireen tuntu. Kirjat, hatut, mutanttininjakilpikonnat, vanhat lasten korttipelit, vaatteet alkoivat vaihtaa omistajaa. (Osa oli jo sisällä löytänyt uuden kodin.) Kirpparipomo (5v.) halusi minut kirstunvartijaksi ja siinä sitä sitten oli istuttava ja osattava ynnä- ja vähennyslaskua. Vanhasta muistista otin mukaani kynän ja paperia, joita en tosin tarvinnut. Kännykkä jäi sisälle. Oli mielenkiintoista seurata, miten eri tavalla ihmiset tekevät osto- tai ostamatta jättämispäätöksensä. Yhtään valokuvaa en ehtinyt ottaa.

Ihmisillä on tavaroita kyllin. Ota tästä ilmaiseksi-laatikotkin saivat olla melkein koskematta. Tärkeintä oli kuitenkin yhdessä tekemisen ja oppimisen ilo. Kontti tai Pelastusarmeija saavat jäljelle jääneet tavarat. Keskimmäinen kyllä halasi pitkään ja kysyi, että voisiko ensi kerralla olla hänen vuoronsa olla johtaja...

22. toukokuuta 2008

Äidin kädet


Äidin kädet

Hiljaisuus asuu tässä huoneessa.

Seison kutomallasi

riepumatolla kädet puuskassa

katsellen kättesi jälkiä.


Virkatut verhot,

suuret sänkypeitteet,

kirjotut kapat ja käspaikat,

ristipistoin piirretyt pöytäliinat,

lakanapitsirullat,

reikäiset revinnäistyöt,

nauravat nukkekullat

ja villasukkia vuori.


Olit kätevä käsistäsi,

oikea kädentaitaja.

Ja vuosikymmeniä sitten nuori.

Nyt katselen kättesi työn jälkiä.

En vieläkään käsitä.


Näen kätesi

enää vain

omissa käsissäni.

------

Runotorstai täyttää tänään kaksi vuotta. Aiheena on 2.

21. toukokuuta 2008

Rutiini kannattelee

Tämä kevät on mennyt niin äkkiä ja kuin sumussa. Kaikki rutiinit ovat kaikonneet ajaksi. Ilman niitä olen hukassa. Rutiinit ovat ihmiselle pelastusrengas. Vuorokausirytmi, ruokailurytmi, päivärytmi, viikkorytmi. Puhuvat, tai ainakin 90-luvulla, vielä biorytmeistäkin. Venäjän oppikirjassa oli oikein lukukappale biorytmologiasta. Samassa opuksessa puhuttiin kybernetiikastakin, muuten.

Useammasta kuin yhdestä syystä kadotin reiluksi viikoksi minulle normaalin vuorokausirytmin. Väsytin itseni. Nyt olen palautumassa, uskoisin. Viime yönä en enää lähtenyt öisille vaelluksilleni. Vaikka rauhoittaviahan ne olivat, yksinäiset luontoretket. Yölinnut seuranani ja vaiteliaat puuvanhukset. Nukkuva nurmi.

Tänään olen väsyttänyt itseäni fyysisesti lonaamalla laatikoita, kaappien hyllyjä, kirjahyllyjä, vaatehuonettakin. Olen löytänyt jotakin arvokasta jo unohtamaani, mutta paljon paljon pois joutavaa. Siitä tässä onkin kyse. Kirppistavaroiden keräämisestä. Ja elleivät tavarat sitten itse itseänsä kaupitse, viemme ne sitten vaikka Konttiin. Tärkeintä on nyt se tekeminen. Istutin pariin saviruukkuun piikkikruunun pistokkaitakin. Jospa joku haluaisi melko harvinaisen viherkasvin ikkunalleen. Kirjoista luopuminen tuntuu vaikeimmalta. Vaatteita on helppo laittaa menemään. Leluvarasto kaipaa vielä perkaajaa.

Tutkimme nyt tarkkaan Ilmatieteen laitoksen sääennusteita. Sataako vai paistaako lauantaina? Tänään oli olevinaan iltapäivällä lämmintä. Minusta kaksitoista astetta ei vielä kesää tee. Tuomi tuntuu olevan samaa mieltä. Kitsastelee nuppuineen, samoin norjanangervo.

Laituri on nyt vihdoin siivottu ja korjattu. Vihdoin, koska säät eivät ole houkuttaneet toisia "uimaan". Tänä aamuna taiteilin vielä paksun kaislamaton yli liukkaille portaille. Olkapääni on siis niin kipeä, etten itse ole pystynyt siirtämään aaltojen pakkaamia kaislakerppoja kuivalle maalle. Kiitos kuuluu talkoolaisille!

20. toukokuuta 2008

Tilavaa

Kamarissa on levitettävä tummanharmaa hetekamallinen sohva ruokahuoneen seinää vasten. Päätyseinää vasten on levitettävä laveri. Pystyuunin ja keskusmuurin vieressä on jo jonkin verran huojuva kieropinnainen lastensänky.

Penskoja riittää pinnasänkyä lukuun ottamatta jokaiseen petiin useampi. Tuvan nurkassa on vielä sivustavedettävä olkipahnoineen. Jokaisella on nukkumapaikka. Muusta tilasta ei ennen puhuttu. Tai sanottiinhan sitä, että niillä on hyvät tilat. Huoneista puhuivat. Jotkut taas puhuvat tilavaatteista. Tarkoittavat niillä lakanoita ja tyynyliinoja.

Nyt tulee telkkarista T.I.L.A.-ohjelmaa, lauletaan Mahdunko maailmaas ja kaikkea muuta ajallemme tyypillistä. Ennen oma paikka monessakin perheessä piti ansaita. Vanhimmat lapset saivat sen syntymälahjana. Kuopuksellakin oli yleensä hyvästi tilaa olla ja elää. Keskimmäiset saivat raivata tilansa kuka mitenkin. Kyynärpäätaktiikka ei ennen oikein purrut. Monelta se oma tila eli paikka perheessä jäi raivaamatta. Sitä vain loksahti omaan näkymättömään muottiinsa.

Vanhemmiten sitä kasvaa isommaksi, tarvitsee enemmän tilaa, ainakin fyysisesti. Tilanpuute alkaa ahdistaa. Monessakin tilanteessa. Ei auta toisten vakuuttelu: Sitä saa mitä tilaa. Kun ei ole koskaan ollut tarpeeksi sitä tilaa. Onneksi on kuitenkin tilannetajua. Tilan puutteessa lopetan tämän tilanneanalyysin tähän.

-----

Pakinaperjantain 77. aihe on Tila

19. toukokuuta 2008

Kyyneleet

Vaikka kuinka harjoittelin Albinonin Adagion kuuntelemista useampana päivänä, urkujen tummat sävyt suorastaan porautuivat sisimpääni. Kyynelkanjonit avautuivat hetkessä. On kai mahdotonta valmistautua ainutkertaisten tunteiden vietäväksi. On vain uskallettava heittäytyä.

Aurinko leikitteli mosaiikki-ikkunan väreillä rippi- ja vihkikirkkoni harmaaksi maalatulla lattialla kuorin vasemmalla puolella. Oikealla vanhan urkuharmonin edessä minua, meitä, katselivat mitä kauneimmat kukkalaitteet. Ja siinä välissä kantoliinojen päällä lepäsi helmenharmaa arkku. Äiti. Kaikkea en muista. Ohjelman tekstistä en saanut kyyneliltä selvää eikä ääntäkään tahtonut lähteä laulamiseen. Urkuparvelta kaikui koskettavan kauniina Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Laulajan ääni ei sortunut.

Kirkon käytävä on pitkä. Lyhytkin saattomatka jalan tuntui ikuisuudelta. Kauniiksi lankatut mustat kengät keräsivät kuivan hietapölyn mukaansa. Kiiltonahkakengät olisivat olleet paremmat. Oli viileää, mutta aurinkoista ja aivan kuivaa. Vanhan hautausmaan takimmaisessa rivissä oli tuttuakin tutummassa paikassa avoin hauta. Ikivanhan koivun vieressä on nyt äidin viimeinen maallinen leposija. Muistotilaisuuden kahtalaisesti koskettavien ohjelmanumeroiden jälkeen yli kolmen viikon valmistelut ja varmistelut olivat yhtäkkiä ohi. En ehtinyt keskustella juuri kenenkään kanssa enkä tutkia vanhoja valokuva-albumeja. Jotenkin juhlissa käy aina niin. Onneksi selkä kesti jotenkin.

Eilen satoi vettä aamuyöstä alkaen. Paluumatkalla poikkesin haudalla. Hauta oli luotu jo umpeen ja kukkalaitteet asetettu hautakummulle. Kaikki kukat olivat täynnä sadepisaroita. Lisää kyyneleitä...

16. toukokuuta 2008

Tässä ei ole mitään järkeä

Nimittäin lähteä aamulla kello neljä aamutakkisillaan pikkupakkaseen pipo päässä, kynsikkäät kädessä, villasukat ja kumisaappaat jalassa. Ja tietenkin kamera taskussa. Entuudestaan jo tiedän, että lumoava aamukajo tyynessä vedenpinnassa ehtii kadota ennen kuin olen puolimatkassakaan.

On niin hiljaista. Linnutkaan eivät juuri viserrä. Pakkanen nöyryyttää valkovuokkoja. Laituri on jäämässä vedenpinnan alle. Aallot ovat kasanneet kaislat röykkiöksi osin laiturille, osin sen viereen. Pakkasen puremina ne ovat liukkaitakin. Penkki on nostettu pystyyn vasten kaidetta. Yksikään lintu ei liiku. Ainoa ääni kuuluu moottoritieltä.

Hetken mietin, ollako vai eikö olla. Vedenhän tulisi tuntua sitä lämpimämmältä mitä kylmempi on ilma. Siis kastaudun tumman sinen hyiseen syliin hitaasti. Samalla näen veden pinnan peilissä lentävän linnun. Heijastuksesta ei osaa päätellä (enkä kyllä kylmän kourissa paljon mietikään), mikä lentäjä se oli. Lokki arvattavasti. Sorsat ovat kai vielä lämmittämässä toisiaan pesissään kuten suurin osa ihmisistä. Näin aamulla ennen kukonlaulua.

Kierrän etuoven kautta ja matka pitenee melkein puolella. Kynsikkäistä huolimatta sormia alkaa ihan oikeasti paleltaa. Mittaan lämmön juotuani lasillisen kuumaa mustaherukkamehua. Alle 35 astetta. Juon lisää lämmintä ja vähitellen lämpö nousee normaalilukemiin. Tulee mieleen, miten äkkiä hypotermia iskee. Toisaalta kihelmöivä kylmyys poistaa hartiakipuani joksikin aikaa. Valitsin näin. Vaikka ei tässä kyllä ole mitään järkeä. Kohmeisin sormin otetut kuvat saavat olla muistikortilla. Oheinen kuva on otettu 10.5. Silloin ei ehkä ollut sentään pakkasta.

13. toukokuuta 2008

Herkkää vihreää

Koleaksi ja tuuliseksi vaahtopäitä kasaavaksi kääntynyt toukosää yllätti piharakentajat. Ulkoilijatkin. On yskää ja kipeiksi kiristyneitä niskajumituksia. Onneksi ei vielä tässä huushollissa. Olen ajanut asioilla eri reittejä. Lähtenyt liikkeelle räntäkuurossa, palannut päivänpaisteisten kaunissävyisten vehreiden maisemien kautta kevätkeltaisia tulppaaneita ja vuohenjuuria lykkäävään kotipihaan.

Eilen esimerkiksi vajaan viiden kilometrin matkan aikana lämpötila laski kolme ja puoli astetta. Kilahdus havahdutti. Kevyttoppavaatteet ovat edelleen käytössä. Vapunseutu houkutti monet puutarhatöihin. Eräällä siirtolapuutarhapalstalla näin jo parikymmensenttisiset sipulinvarret. Ja yöpakkasta on ollut ja lisää luvassa, ei mitään hallaa siis. Ymmärränhän minä. Viherpeukalo itselläkin edelleen. Kunpa koivujen isot hiirenkorvat saisivat säilyttää viehkon vihreän värinsä.

Tänään oli kaksi lääkärikäyntiä aamupäivällä. Taas se tapahtui mistä olen niin monta kertaa maininnutkin. TK:n tietokone sanoi EI! Olisin pitänyt kantaa mappi mukanaan kotoa. En ottanut, koska koneellahan kaikki tiedot ovat. Tunnin yritin palautella mieleeni mitä kahteen vuoteen on sillä saralla tapahtunut. Eikä se ole vähän. Omalääkäri tuumasi, että mielenkiintoista on. Ei tiedä yhtään kuka potilas on tulossa seuraavaksi. Nämä koneet ja ne koneet! Voisi vastata Erkan suosittamaan kyselyyn. Ja ne ohjelmat!

Sairaalan puolella taas reumahoitajan tulostin oli kieltäytynyt toimimasta koko aamun. Kynällä ja paperilla oli taas käyttöä. Kun vihdoin pääsin puolilta päivin kotiin päin, pysähdyin kuvaamaan tuon etelänruttojuuriesiintymän. Muistuttavat vuorenkilpiä äkkiseltään katsottuna.

Olen poistanut kaikki blogini blogilistalta luettuani (via Haavetar), mitä Viides rooli kirjoittaa postauksessaan Kuka omistaa blogisi? Sain sen lopulta onnistumaan.

11. toukokuuta 2008

Ensimmäinen ukkoskuuro

Nukuin eilistä pidempään. Aamu-uintihinku oli tiessään, vaikka säässä ei ollut moittimista. Yllätyksellinen päivä. Normaalin aamiaisen haluan syödä pöydän ääressä tukevalla tuolilla. Sängyn laidallakin istuminen on liian kiikkerää.

Etälapsenlapset olivat laittaneet äitienpäiväpiirroksensa ja -korttinsa sekä niitä selostavat tarinansa ajoissa. Ajattelevaista varmistaa, että mummu ymmärtää piirrokset täsmälleen oikein. Vuohenjuurenkeltainen aurinko oli varsinainen kotitekoinen kortti. Hauska idea sormisäteineen!

Aamupuuroa popsiessa vaarin kännykkään tuli numerolaput rinnassa juoksukilpailujen lähtöviivalla poseeraava poppoo onnittelukuvana. Minulla on niin erikoinen käsipuhelin, että sillä voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Kai niitä on vielä muillakin? Lähempänä asuvat lapsenlapset tulivat livenä iltapäivällä. Tuolloin paistoi vielä päivä ja harakanpesä pystyttiin tarkistamaan. Kiikarointirytäkässä löytyivät kadoksissa olleet uimakengätkin. Olivat olleet parvekkeella kylmälaukussa koko talven!

Kuopus soitteli lounasaikaan. Väsyneenä mutta onnellisena. On mukavaa olla äiti ja isoäiti. Ilma alkoi tuntua hiostavalta, mutta en kyllä yhtään osannut odottaa tätä räväkkää ukkoskuuroa ihan kohdalle. Kaivattu tätä sadetta on ja äitienpäivä on mitä sopivin luonnonpesupäivä. Siitepölyt kaihertavat sekä isompien että pienten silmiä. Sade rummuttaa reippaasti peltikattoa. Pitäisi kai sulkea koko kone turvallisuussyistä.

Kuvassa on keväinen rikkakasvi, joka makrona yllätti minut kauneudellaan. Tunnistatteko? Sain minä ruusunkin. :)

10. toukokuuta 2008

Aamulla varkain

Puolipilvisyys armahti silmiäni varttia vaille kuusi, siis viisi auringon aikaa. Maisemasilhuetti on sama tuttu, mutta tyvenen vedenpinnan toistamat taivaan pilvien rusot ovat aina uniikin tuntuisia. Vasta vuoden vanhan laiturin pylväs on kallistunut hiukan oikealle ja sen myötä koko laituri. Vesi hipoo jalkapohjia (niitä uimatossuja ei ole löytynyt vieläkään) laiturin poikkilautojen lomista ja tuulisäällä korkealla oleva vesi pyyhkii reippaasti yli koko rakennelman. Irtokaislat ovat kasautuneet laiturin vasemmalle puolelle, osa laiturillekin. Nopeasti veteen ja hytisevänä takaisin. Palelu loppuu jo ennen kuin saan vaatteet päälle.

Olen pitänyt pari päivää taukoa aamukastautumisista. Etten kehittäisi uutta riippuvuutta tai stressiä. Jokin uni herätti minut viiden maissa ja hipihiljaa hiivin ylös ja hitaasti ulos ja alas rantaan. Valkovuokot nukkuivat, harakanpesän seutuvilla oli aivan hiljaista. Herra harakka oli kyllä jo liikkeellä viereisessä puussa. Minut on kai todettu vaarattomaksi pesän alittajaksi. Muutama lokki lenteli edestakaisin ja kirkui, vaan eivät ne sattuneet kuvissani utuun verhoutuneen auringonkehrän kohdalle. Sellainen kuva olisi haaveissa joskus saada napatuksi.

Mies havahtui paluuseeni. Sanoin hakeneeni lehden laatikosta - ja kohta lisäsin (omatunto kolkuttaen) käyneeni myös jo aamu-uinnilla. Radiossa luetaan äitienpäivätervehdyksiä ja soitetaan perinteisiä huomiseen sopivia lauluja. Huomenna on taas kaksoisjuhlapäivä. Äitienpäivä ja helluntai. Lipaston päällä odottaa tukevaa tukevammin teipattu postilähetys Liisa-mummulle. Korttikaupassa poiketessa ohitin äitienpäiväkorttitelineen nopeasti. KYSissä käydessäni ostin eilen laktoosittomaan pullataikinapohjaan leivotun persikkapiirakan vierasvaraksi. Kalliitahan ne myyjäisissä ovat, mutta olkoon. En ole äkkimakean ystävä. Se johtuu kai lääkkeistä ja tästä iästä. Tumma suklaa on oikeastaan ainoa naminami.

9. toukokuuta 2008

Helppoa muuntautumista!

Kirppareilla kierrellessä ja wanhoja albumeita katsellessa olen löytänyt todella kauniita valokuvia. Ei mitään nykydigiräpsyjä. Niissä on rekvisiittaa, kauniita asuja, hattuja, koruja ja frisyyreitä. Vuosikymmeniä sitten naimisiin mennessämme meillä ei ollut varaa ammattivalokuvaajaan. Hääkuvamme on hiukkasen valju. Minulla oli tuon ajan tavan mukaan valkoinen hääpuku huntuineen. Kuvaaja oli asettanut meidät seisomaan valkoiseksi maalatun tiiliseinän eteen.

Poikkesin muissa asioissa oikeassa valokuvaamossa pari viikkoa sitten. Wanhaan päähäni pälkähti, että alkaisi ehkä olla korkea aika ottaa edes yksi ihkuvarmasti säilyvä valokuva minusta tai meistä. Vähän niin kuin myöhästynyt hääkuva. Arasti esittelin rupsahtaneita kasvojani ns. paremmalta puolelta ja kysyin, saisikohan tästä naamavärkistä enää katselunkestävää lopputulosta. Noista digiotoksista kun olen kiiruusti delettänyt melkein kaikki itseni.

Valohoito ja luonnonvalo ilman isoja suojakertoimia kummasti laikuttavat ihoni. Silmien seudulla on jotakin liikaa, raskaat luomet esimerkiksi ja toisaalta jotakin puuttuu, mm. pitkät kauniisti kaartuvat ripset. Naistenlehtien, tavaratalojen ja nettikauppojen katalogit ovat täynnä liftaavia, kosteuttavia, nuorentavia, turvotusta poistavia, ripsiä kasvattavia (en kyllä usko tuohon) ja ties mitä lupaavia melkoisen hinnakkaita tuotteita. Pitäisikö niitä muka ostaa yhtä valokuvauskeikkaa varten?

Huokasin helpotuksesta, kun ystävällinen rouva valokuvaaja vain ohimennen vilkaisi minua ja sanoi heti aiemmin kuulemani taikasanan, jota en luomukuvaajana ollut tullut edes ajatelleeksi ammattilaisten käyttävän. Ajattelematonta sinänsä. Tuo taikasana oli: ” Photoshopataan.” Luomurouvasta siis photoshopataan siedettävän kaunis. Nyt puuttuvat enää vain vaatteet. Niissä eivät rypyt haittaa. Silitän jos on tarpeen.

_____

Pakinaperjantai 76. haastesana on Muuntautuminen.

Vihertää vaikka vihloo



ei, en voi pysähtyä
sillä se tikari kaivertaa
sitä tuntuvammin
rampautunutta selkääni
ja sieluani

sanovat sisukkaaksi
tsemppaavat sanoilla
hyvillä neuvoilla
sattuvilla ja satuttavillakin

eivät he voi tietää
ei, eivät kaikki edes sietää
katsoa tai kuulla
mitä oikeasti kuuluu
tukiliivin vääntyilevien luiden alla
vieläkin sykähtelevälle
ikuisen lapsen sydämelleni

onneksi ovat nämä seinät
tuolinselät ja
hellankarmit lähellä
kun vihlaisu viettää liiaksi vasemmalle

hengitänhän minä
ja näen taas uuden kevään

____

Runotorstain 89. haaste.

7. toukokuuta 2008

Tyylibloggausta?

Rauhallisen hötkyilyn lomassa IinesJ:n eilisen postauksen luettuani kiiruhdin minäkin vilkaisemaan Blogilistan uutta ilmettä. Ja pitäähän tämä kirjoittaa muistiin. Muutama muukin seuraamani blogi oli tarttunut samaan aiheeseen. Minusta oli tullut mm. indierockin (mitä se on?) , kirpputorien, musiikin, vaatteiden ystävä.

Kirpputorit kyllä kiinnostavat, mutta harvoin pääsen niille seikkailemaan. Pikemmin suunnittelen ehkä järjestäväni oman. Helpompi on kyllä viedä kirpputorikama sellaisenaan Konttiin, Pelastusarmeijan kirpputorille tai muihin vastaaviin tarjolla oleviin vastaanottopisteisiin.

Blogini määriteltiin myös tyyliblogiksi ja muotiblogiksi. Tyylikästä ja muodikasta. Sitäpä juuri. Näkisittepä garderoobini. Valokuvaus oli ainoa kohdallaan oleva kanavamääritelmä. Tänään toki tilanne näyttää jo olevan ohi. Laitan tuohon nyt yhden vaatekuvan tämän hilpeyttä(kin) aiheuttaneen tilanteen muistoksi. Kertooko tällainen sivuston sekoaminen siitä, että mikään täällä netissä ei ole turvassa eikä minkään sortin järjestyksessä? Kannattaisiko poistaa bloginsa kokonaan ko. listalta?

4. toukokuuta 2008

Tyyntä ja tyrskyjä





Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
- Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto. -
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
- Jäät lähtevät, on pyhän vapauden jyske! -

(Alku Eino Leinon runosta Kevätmyrsky kokoelmasta Leirivalkeat, 1916)

3. toukokuuta 2008

Tornien taisto

Ettei elämäni menisi pelkästään ikkunasta ulos katselemiseksi ja toisten elämän seuraamiseksi, päätimme hyisen aamuherätyksen (se aamu-uinti) ja aamupalan jälkeen pakata eväät, kumisaappaat ja kamerat reppuun ja suunnata Korkeakosken kuohuja tutkimaan. Edellistä käynnistä on jo monta vuotta.

Autoradio ei mainostanut kohdettamme, mutta toisaalta piti meidät ajan tasalla mielenkiintoisesta Tornien taistosta l. tänäisestä lintubongareiden kisasta. Jossakin moottoritiellä kävi selväksi, ettemme ole todellakaan sen alan ammattilaisia eikä edes kunnon harrastajiakaan, koska kiikarikin jäi kotiin. Lintukuvaus on minulle vierasta. Yksi töyhtöhyyppä kyllä osui vahingossa erääseen kuvaan. Omin silmin näimme lokkeja, kuovin, telkkiä, variksen, joutsenia etäältä, västäräkin ja tunnistamattomiksi jääneitä pikkulintuja. Mutta ruovikossa helisi ja soi. Kevätkuhinaa.

Korkeakoski kohisi ja kuohui. Rotkossa oli vielä portaillakin jäätä ja lunta. Retkeläisiä oli paljon. Valokuvien ottaminen oli melkein yhtä hankalaa kuin niiden jyrkkien portaiden kiipeäminen. Etsimme rauhallisemman paikan taukoa varten. Matkan varrella olevalla kosteikolla oli laavu siedettävän kävelymatkan päässä. Sinne kävellessä piisami yllätti meidät. Päivän paras bongaus. Kärppäkin muuten loikki tien poikki. Tuo piisami näyttäytyi meille kahdesti, mutta jollei kamera ole laukaisuvalmiina, kuvien onnistuminen on kyllä niin ja näin.

Kaislikossa, vai ruovikkoako se on, lenteli sitruunaperhosia. Näin myös kesän ensimmäisen itikan. Leskenlehtiä oli runsaasti, tuomi nuppuasteella lämpimässä paikassa. Valkovuokko esiintymiä ei sillä suunnalla toisten retkeläisten kertoman mukaan ole. Metsätähti oli jo noussut kohta kymmensenttiseksi. Ja hiirenkorvia, hiirenkorvia... ja toistaiseksi niin lämmintä että.

1. toukokuuta 2008

Rohkeus riitti

Ainakin ranta on nyt jo vapaa. Kuva on aamuaurinkoinen. Päivästäkin tuli kesänoloinen, sillä nyt illallakin on vielä 19 lämpöastetta. Tulisi tuuli, joka kuljettaisi loputkin jäälautat huomiseksi pois. Se jääveikkaus!

Olin suunnitellut meneväni kylmävesihoitoon heti kun se olisi mahdollista. Kokemuksesta tiedän ellen toimi niin, myöhemmin homma olisi vaikeampi toteuttaa. Aurinko tillotti suoraan silmiin, aamulla lämpöasteita oli seitsemän ja pienoinen tuulenpoikanen hiukan, vain ohimennen, hipaisi sisälämpimiin tottunutta kroppaani. Enhän viipymään mennytkään. Kunhan kastauduin eikä hengityskään ehtinyt salpautua. Edellisiltana varmistelin projektia mittaamalla verenpaineeni.

Rosokumipohjaisia vesikenkiäni ei ehditty löytää talvisäilöstä. Minun piti mennä paljain varpain laiturilta veteen. Talven käyttämättöminä olleet porraslaudat tuntuivat limaisen liukkailta. Ensi kerralla on otettava juuriharja mukaan. Liukastua ei saa. Vesi on muuten kovin korkealla. Jos se tuosta vielä nousee, uljas laiturimme jää veden alle.

Ilo pitää ottaa irti siitä mistä sen itse kukin saa. Vesi on vanhin voitehista. Huomenna on pihatalkoot. Monet näkyivät siivoavan jo tänään. Pelastin meille muutaman ruusunjuuren, joita oltiin kärräämässä kaatopaikalle. Minulla saattaa olla kuva sen kukasta jossakin tiedostojen uumenissa. Jos löydän sen, saattaisin saada lajikkeen nimen selville. En tietenkään tiedä, lähtevätkö juurakot kasvuun. On kuitenkin mitä seurata. Raparperi kasvaa silmissä, vuorenkilven nuput jo nousevat. Luonto on ollut lähtökuopissa kai jo pitkään. Ennen näkemätön on tämänkeväinen alkukiihdytys. Takapihalla on vielä lunta.