Kyyneleet

Vaikka kuinka harjoittelin Albinonin Adagion kuuntelemista useampana päivänä, urkujen tummat sävyt suorastaan porautuivat sisimpääni. Kyynelkanjonit avautuivat hetkessä. On kai mahdotonta valmistautua ainutkertaisten tunteiden vietäväksi. On vain uskallettava heittäytyä.

Aurinko leikitteli mosaiikki-ikkunan väreillä rippi- ja vihkikirkkoni harmaaksi maalatulla lattialla kuorin vasemmalla puolella. Oikealla vanhan urkuharmonin edessä minua, meitä, katselivat mitä kauneimmat kukkalaitteet. Ja siinä välissä kantoliinojen päällä lepäsi helmenharmaa arkku. Äiti. Kaikkea en muista. Ohjelman tekstistä en saanut kyyneliltä selvää eikä ääntäkään tahtonut lähteä laulamiseen. Urkuparvelta kaikui koskettavan kauniina Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Laulajan ääni ei sortunut.

Kirkon käytävä on pitkä. Lyhytkin saattomatka jalan tuntui ikuisuudelta. Kauniiksi lankatut mustat kengät keräsivät kuivan hietapölyn mukaansa. Kiiltonahkakengät olisivat olleet paremmat. Oli viileää, mutta aurinkoista ja aivan kuivaa. Vanhan hautausmaan takimmaisessa rivissä oli tuttuakin tutummassa paikassa avoin hauta. Ikivanhan koivun vieressä on nyt äidin viimeinen maallinen leposija. Muistotilaisuuden kahtalaisesti koskettavien ohjelmanumeroiden jälkeen yli kolmen viikon valmistelut ja varmistelut olivat yhtäkkiä ohi. En ehtinyt keskustella juuri kenenkään kanssa enkä tutkia vanhoja valokuva-albumeja. Jotenkin juhlissa käy aina niin. Onneksi selkä kesti jotenkin.

Eilen satoi vettä aamuyöstä alkaen. Paluumatkalla poikkesin haudalla. Hauta oli luotu jo umpeen ja kukkalaitteet asetettu hautakummulle. Kaikki kukat olivat täynnä sadepisaroita. Lisää kyyneleitä...