Metsässä en ole yksin. Äskenkin huvitti, kun ties monennenko kerran pysähdyin oikomaan rankaani ja satuin vilkaisemaan taakse. Samalla suoralla näkyi kaksi muutakin hiihtäjää huilaamassa. Sanoin lähimmälle, kuuloetäisyydellä olleelle nuorelle miehelle, ettei minun takiani sentään kaikkien tarvitse pysähtyä. Taisin tuolla kuvablogin puolella kommenteissa valittaa, että valokuvaaminen ja hiihtäminen eivät sovi lainkaan yhteen. Nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Olen joka kerta olevinani kuvausmatkalla. Kaivan kameran esiin ja zuumailen. Metsä on tällä hetkellä mitä kaunein valkoisessa lumipuvussaan. Mitäs sitä kenenkään tarvitsee tietää, että ikähiihtäjän on vain pakko pysähdellä lepuuttamaan selkäänsä.
On vain hiukan paparazzimainen olo, kun kuvaa toisten hiihtäjien letkeää menoa. Kukaan ei ole toistaiseksi kieltänyt kuvaamasta. Kontrasti on valtava, kun lopulta sukeltaa ulos pehmeän lumen satumaailmasta. Sukset karahtavat sepeliin. Sitä paitsi eilen satuin paikalle, missä kaadettiin yhden nosturin ja neljän miehen voimin liian isoiksi kasvaneita pihakoivuja. Puiden ystävän sydäntä riipaisi, mutta luopumistahan tämä elämä on. Oksista paljaaksi karsittu ja latvottu, mutta vielä pystyssä seisova koivunrunko on vain tosi rujon näköinen. Jotenkin se vanha maalaistapa kaataa puu ensin, ennen karsimista, tuntuu lempeämmältä lähdöltä.

