Jäähyväiset

Perjantai-illan lumimyräkkä kuorrutti puut ja kallioleikkaukset postikortinkauniiksi aivan etelää myöten. Silmät väsyivät vastaantulevan liikennevirran valoista ja muutenkin jatkuvasta varuillaan olosta. Perille päästyä päätin kuvata aamulla kokovalkoista maisemaa.

Neljältä heräsin myrskytuulen ääniin. Noustuani totesin tuulen riisuneen puut taas entisenlaiseksi. Ajattelin, miten jaksan puolilta päivin alkavat hautajaiset. Riepova tuuli ja hetkittäinen hiljaisuus puhuivat minulle pimeässä. Elämästä. Ja kuolemasta. Jäähyväisistä. Ikävästä. Onko nenäliinoja joka taskussa? Miten kylmä minulle haudalla tulee? Mietin, keneen tukeudun, kun mieheni kantaa arkkua.

Kaikki järjestyi. Kukkalaitteesta taittui vain yksi lempeän oranssi sarjaneilikka. Mutta oli sitä lunta ollut, koska joka paikassa oli jalat kasteleva muutaman sentin loskakerros. Liukkauttakin piti varoa. Kotimatka oli sitten jo helpompi. Tie oli sula. Läheinen oli saateltu kirkkomaan multiin. En tuntenut ruusujen tuoksua yhtä voimakkaasti kuin kesällä. Mutta tiedän, että ne tuoksuivat.