Eilen olin menossa fysioterapiaan oikeastaan talven ensipakkasessa. Kadulla käveli ohi vaalea nuorukainen frakissaan. Niin, oli wanhojenpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, että häntä palelee viimassa ilman päällysvaatteita. Mutta eihän nuoria viluta.Luettuani tänään päivälehdestä, miten juhlakampauskin on tänä vuonna saattanut maksaa 50 euroa (puvuista puhumattakaan), tuli mieleen aika 60-luvulla. Silloin kyseiseen juhlapäivään ei satsattu kovinkaan paljon rahaa. Minulta ei ainakaan mennyt kovin paljon. Ajat ovat muuttuneet. Seurasin lukemattomat penkinpainajaiset ja wanhojenpäivät työssäni. Vuosi vuodelta niihin satsattiin yhä enemmän rahaa. Päivä prinsessana sai maksaa mitä tahansa. Isäparat.
Osallistuin minäkin päivään toki 60-luvulla. Tuolloin riitti vanhahtava pukeutuminen, rahvaanomainenkin kävi. Kävin siis opiskelukortteerin lähistöllä olevassa maalaistalossa kysymässä, löytyisikö vanhan emännän vaatevarastosta lainaksi jotakin sopivaa asua. Ensi hämmästyksestä päästyään emäntä etsi minulle hämyisestä tuvastaan pitkän ruudullisen kellohameen ja jonkin vanhan takin. Hartiahuivi löytyi omasta takaa. Hiukset kiedoin itse nutturalle. Ja siinä koko koreus.
Oli joillakin luokkatovereilla silkit ja satiinit ja kampaajan laittamat hiukset. Ehkä oli kyse rahasta ja sen puutteesta. Toisaalta sekin vaikutti, että voimistelunopettajamme valitsi, ketkä saivat osallistua vanhoihin tansseihin. Vai päättivätkö opettajat porukassa? Nykyään sentään kaikki saavat osallistua eikä ole toisaalta pakko. Tuolloin ulkopuolelle jääneillä oli varmaankin samanlainen olo kuin pesäpallojoukkueen valintatilanteessa. Kuka valitaan ja missä järjestyksessä? Muistan, että minusta ei tuntunut yhtään hauskalta seurata sivusta toisten tanssikiekoiluja. Olisin halunnut olla mukana. Opetussuunnitelmat ovat nykyään tavoitteiltaan erilaisia. Ketään ei saa syrjiä.
Iltajuhlaa ei järjestetty ravintolassa, vaan erään luokkatoverimme kodissa. Se oli isohko (silloin ainakin tuntui siltä) maalaistalo. Nyyttikestiperiaatteella. Luokanvalvoja oli luonnollisesti mukana ja linjuriauto oli kulkuneuvona. Onneksi oli, koska tuolloin talvet olivat niitä entisajan kunnontalvia. Pakkasta oli 31 astetta. Omat ajopelit olisivat saattaneet hyytyä pakkaseen. Kotiin pääsimme kommelluksitta. Muistaakseni yhtä poikaa lukuun ottamatta kaikki luokkamme oppilaat olivat mukana. Olimme laulavainen luokka. Siis linja-autossakin riitti tunnelmaa.
Kiitos muistelosta!
VastaaPoistaMinun aikana jo satsattiin. Selvisin kuitenkin lähes kustannuksitta (onneksi, sillä kukaan ei olisi maksanut), sillä poikaystävän äidillä oli huutokaupasta ostettu aidosti vanha iltapuku, jota tarjosi lainaan. Hiukset ja meikin laitoin itse, ostin halvat mustat (kamalat) korkkarit.
Illalla menimme discoon ja sieltä ystävättären luokse yökylään. - Kävelimme monta monta kilometriä aamua vasten. Se oli sen päivän ehkä ikimuistoisin ja hauskin osuus.
Toivon, että kun on tyttärien aika tanssia vanhojen tanssejaan, niin löydämme kirpparilta jotain sopivaa.
Muistamisen iloja!
Liisa, minun muistelmukseni ovat ehkä paria vuotta aikaisemmin. Me pukeuduimme kalevalaisittain - tytöillä kansallispuvut (lainatut) ja pojilla Väinämöis-Joukahaiset kalsarit jne. Juhlimaan mentiin jonkun mökille, joka oli niin pieni, että loput juhlijat joutuivat nukkumaan istualtaan porraskäytävän tasoilla ja nurkkauksissa. Se oli vain sellaista viimeistä yhdessäoloa. Rahaa ei ollut, eikä mennyt eikä tarvittu. Hauskaa oli. Ja kevätyö. Nautittiin, ei sekstattu. Viinaakaan ei ollut. Ei tiedetty, että ihmisen kuuluu kuluttaa, kuluttaa, kuluttaa . . .
VastaaPoistaHaavetar,
VastaaPoistaMukavat muistot sinullakin. :)
Onneksi kirpparit ja kierrätys tulivat muotiin Suomessakin. Kiertelisin niillä mielelläni nykyäänkin.
Tyttären kohdalla teimmekin onnistuneet kirpparikierokset.
Kengät löytyivät ja juhlava yläosa röyhelöhelmoineen. Alaosan teimme itse jostakin mustasta kankaasta. Helmukseksi ostimme vihreää satiinia ja vihreää pitsiä ruusukkeeksi. Niin ihana se yläosa oli, että yrittäessämme myydä sitä kirpparilla, sen joku vei maksamatta. Toivottavasti meni hyvään tarpeeseen.
Utuinen,
Uusi tieto minulle, että kansallispukujakin käytettiin.
Eri kouluissa oli varmaankin eri perinteet. Nyt vaikuttaa siltä, että joka puolella meno ja rituaalit ovat melko samanlaisia.
Kahvi ja pulla ja voileipälinjalla meidänkin tarjoilut oli. Eikä muuta kaivattu. luokkayhteisömme oli melko kiinteä, suurin osa oli käynyt koulua samassa paikassa koko ajan. Minä tulin muukalaisena mukaan vasta lukioon. Hoidin koulun rinnalla veljentytärtä, joten en päässyt oikein sisään koko paikkakunnan nuorisokulttuuriin. Kai sitä olisi ollut. :)
Mieluummin katselen vanhaa ruutukankaista pitkää hametta kuin nykyistä viimeisen päälle silkkiä ja samettia -meininkiä, johon on upotettu paljon rahaa. (Olenkohan tulossa hyvin vanhaksi.)
VastaaPoistaMeidän aikaan ei tainnut olla vanhojen tansseja. Pukeuduimme kyllä vanhoihin vaatteisiin (useimmilla musta pitkä hame) ja illan vietimme "mökillämme", joka oikeastaan oli vanha, maanviljelyksen lopettanut maalaistalo. Alkoholista emme olleet nähneet edes unta. Tai – enhän kaikkea tiennyt.
Kiitos, kun luot muistikuvia.
Paju,
VastaaPoistaMuistatko muuten sellaisen "wanhan tanssin" kuin "Kehrää, kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen..." Tuli juuri mieleeni. ;)
Nykyään on kai kovin tärkeää se miltä näyttää. Koska kaikilla on niin kiire, ihmiset lokeroidaan pukeutumisen ja muiden ulkoisten avujen mukaan. Ei kai niihin muuten niin paljon kulutettaisi euroja?
Kehrää kehrää, sen laulun mukaan heiteltiin jalkaa sivulle ja toiselle ja sitten pyörähdettiin. Uskon, että tämä nykyinen "hienostelu" on kotoisin Usan Prom-perinteestä, jonne juhlaan ei melkein voi edes mennä, jos ei ole deittiä.
VastaaPoistaUtuinen,
VastaaPoistaSamaan muottiin pakotetaan nuoret.
TV ja Internet tuo kaiken heti kaikkialle (siis sinne missä on nämä IT-välineet. On niitä vapaitakin alueita vielä maailmassa. )