Jollet sä soita

Kelloja tikittää joka huoneessa. Kaularangan fasettien nakse selkää oikoillessa lomittuu sujuvasti samaan rytmiin. Neljän maissa selkä vaati liikkeelle. Kirkasvalolamppu on vielä keittiön seinässä. Päivät ovat kuitenkin jo valostuneet niin, että sen voisi laittaa pois. Mutta anopinhammas oli vallan menehtyä liikakosteuteen kestokasteluruukussaan. Annan sen nyt ottaa keinoaurinkoa keittiön pöydällä. Täksi päiväksi luvattiin kevään toistaiseksi kauneinta päivää. Aurinko ei ole ainakaan vielä näyttäytynyt. Lunta leijailee. Puhdasta pehmeää lunta. Tuulee.

Itse käyn valohoidossa kaksi-kolme kertaa viikossa. Muuten ihan mukava ohjelmanumero, mutta matkat eestaas ja vaatteiden riisuminen ja pukeminen käyvät työstä. Kengät ovat hankalimmat. Nilkat vaativat tuen, jota sujautuskengät eivät anna. On vetoketjua ja nauhoja. Tarranauhojakin. Muutaman minuutin ajan mustamuovisten silmäsuojien läpi tunkeva valo ja lämpö eivät ehdi kuljettaa minua mihinkään kiristävästä kropastani. Aina kun astun sairaalan ovesta sisään, muistan. Tulee jotenkin ohut olo. Olen siirtänyt kirurgian poliklinikalle soittamista, vaikka tulevaksi luvattua kirjepostia ei ole kuulunutkaan. Soitan, en soita, soitan...

On asioita, jotka vain on tehtävä, vaikka ei haluaisi. Ja nyt sitten lopulta oli soitettava. " Paperit ovat ehkä konekirjoitusjonossa. Siellä on kahdenkin viikon jono meillä. Mikä se sotu-tunnuksenne onkaan? Hetkinen, katson täältä koneelta. Ette kuulukaan enää tänne, vaan se osasto hoitaa tämän asian. Lähetteessä on kyllä jo hyvinkin lähellä oleva päivämäärä, mutta todennäköisesti paperinne eivät ole käyneetkään osastolla. Ei, ne näkyvät olevan toisella poliklinikalla. Kyllä teidän nyt pitää tänään soittaa sinne itse. Numero on... Sinne voi soittaa kahdesti viikossa kahden tunnin ajan. Soittakaa heti tänään." Entä jos en olisi soittanut?

Kuuntelen harmistuksen pois. Tässä on tarpeeksi poweria. Hurmehurmaa. Soitan taas iltapäivällä.