Eilen aamulla Puijon monttu vilisi pieniä hiihtokoululaisia tai -kerholaisia. Teki pahaa (vallan vihloi omaa selkää) katsoa muutamien lasten lipsuvia suksia. Olkoon latu kuinka hyvä tahansa suksien pitää pitää. Luisteluhiihto on asia erikseen. Siinä pito käsittääkseni pilaa koko homman. Nykysuksien huolto on kai niin vaativa taitolaji, ettei kaikista vanhemmista ole siihen. Opettaja ei puolestaan millään ehdi huoltaa kolmeakymmentä suksiparia. Tai sitten koko liikuntatunti menee siihen.Eilen saattoi olla talven korein päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tietenkin jo lämmitti. Räystäät tippuivat. Oli maaliskuinen sää. Muistan, miten joskus 70-luvulla pureva pakkasviima palellutti poskipäitäni samassa paikassa vielä maaliskuussa. Paikallinen tavaratalo järjesti siellä nimikkohiihtokisoja lapsille. Kaikki lapsemme vuorollaan olivat mukana. Niitä prenikoita löytyy tuolta lundialaatikostosta vieläkin lapsenlapsille ihailtaviksi.
On minunkin sukseni varmaan lipsuneet lapsuuden koululadulla. Luultavasti muistaisin, jos lipsuminen olisi ollut ylenmääräisen suurta. Ja siinä sivutuotteena olisin saanut ikuisen hiihtokammon. Päinvastoin. Aika kultaa muistot. Kummassakin päässä koulumatkaa oli isohkot mäet. Latu kulki rekiuraa myötäillen. Vasta viimeisessä peltoaukossa se oikaisi. Vaikka tien päässä asuimmekin, meiltä jatkui hyvä latu vielä kauempana metsän kätkössä olevaan naapurimökkiin. Se latu oli aina priimakunnossa. Nyt vertaisin sitä konelatuun. Kyseiseen mökkiin ei ollut edes puhelinta, joten kylässä käytiin melkein joka päivä jo postinkin takia. Posti kulki talosta taloon "kelkkomalla". Näin latu pysyi hyvänä läpi talven ja kesällä polku tasaisena ja sileänä. Nykyviestinaikana moni latu umpeutuu ja polku kasvaa umpeen.
Tällainen kirjoitus panee muistelemaan omia lapsuusaikoja ja koulumatkojen lisäksi iltakausien mäenlaskut kavereitten kanssa.
VastaaPoistaSinä talvena, jolloin täytin kahdeksan, riitti kyllä pelkkä koulumatka, joka oli 5km erittäin mäkistä tietä. Tie oli kyllä usein aurattu, sillä se johti suoraan rajalle, jossa oli sodan jälkeen ns. yhteyden ottoja.
Joko suomalaiset tai venäläiset rajamiehet ampuivat ilmoitus laukauksen ja vastapuolen miehet tulivat rajalle ottamaan vastaan viestejä. Yritin joskus hiipiä katsomaan tätä salaista puuhaa, mutta isä sai kiinni itse teossa, eikä siitä hyvä seurannut:)
Kunto oli kylläkin hyvä, kun hiihto- tai kävelyharjoituksia oli ne kuusi päivää viikossa, monesti piti panna juoksuksi loppumatkasta, kun oli unohtunut vierellä kulkevia eläimiä katselemaan tai lammen rantoja ym. mukavaa, mitä nyt 8 vuotias huomaa keskellä metsää kulkiessaan. Kevättalvella karhutkin olivat matkaseurana - rajamiehet olivat nähneet karhun marssivan aivan takanani ja jännittivät, käännänkö päätäni vai kuinka siinä käy. No, en ollut huomannut kaveria, mutta usein koulusta tullessani hyppelin karhunjälkiä pitkin kotiin.
Huh, romaanin taisin kirjoittaa:))
Leenam,
VastaaPoistaAinakin ainekset romaaniin tuossa jo olisi. Meillä Keski-Suomessa ei minun kouluaikanani karhuja ollut. Nyt taas on. Eikä kansakoulumatkaakaan ollut kuin kaksi kilometriä metsätaivalta.
Ei sitä osannut mitään metsässä tutulla tiellä pelätä.
Kyllä mäenlasku oli mieluista puuhaa. Minulla venähti polvi eka luokalla illan viimeisessä laskussa. Muistan, miten se kuvattiin silloisilla rtg-laitteilla pimeässä huoneessa. Lääkärillä oli paksu kumiesiliina edessä. Siis ei sitä kuvattu, vaan katsottiin jonkin laitteen läpi. Äsh! Siis läpivalaistiin. Lyijyvesikäärehoito kesti pitkään.
Hankikelillä laskettiin reelläkin. Asuimme korkealla mäellä. Oi niitä aikoja!
Aika kultaa muistot ja lumi sataa päälle. 70-luvulla mahdoinko Kuopiossa käydä kuin kerran.
VastaaPoistaAKH,
VastaaPoistaMinä olin käynyt täällä vain kerran ennen muuttoamme. Muuttoautossa elokuun pimeässä yössä Pieksämäen kohdalla tuli outo olo. Miksi olen matkalla niin kauas pohjoiseen? Sitä kai ihmettelen vieläkin, koska kaikki sukulaiset sanovat, että sinne K:oon on niin pitkä matka.