6. marraskuuta 2016

Så mycket som möjligt


Det är den traditionella Svenska dagen igen och jag måste göra vad jag har lovat for mig: att skriva en kort text på svenska. Redan i fjol och även tidigare har jag förstått, att detta blir svårare och svårare med tiden, om jag slutar att göra så. Det hindrar inte mig att försöka igen.

Det har hänt så många saker in mitt liv under senaste år. Jag har flyttat. Det menar att många många saker, möblar, böcker, gamla kläder, mattor och skräp, aviser, papperlappor, foto o.s.v. måste ha funnit en ny plats. Ofta var det i roskis. Det tog tiden och var mer krävande som jag kunde ana. På någon nivå kände jag att jag dykte djupare i min familjhistoria än någonsin tidigare.

Barnen och barnbarnen och min make gjorde mera än jag, men trots det att lämna en större och vacker och renoverad bostad med många oförglömliga saker var psykiskt tungt för mig. Man säger att flyttande till en ny ort kan upplevas som en svårighet eller som en utmaning eller som en möjlighet. Jag måste säga, att det har varit allt detta.

En mindre bostad med för stora möblar och för många lådor fulla av kära minne väntar arrangering, men det påkallar fysiska och psykiska krafter som saknas nu. ICT-teknologi syns inte ha hjälpt i hälsovården. Man trodde, att i världens bästa landets ICT-systemer skulla ha varit färdiga att "diskutera" med varandra. Men nej! Det tog månader att bli inskrivits i hälsovården här. Många timmar väntande med luren öppen på bordet, väntande på telefonsamtal förgäves.

Jag vet och hoppas, att allt skall ordnas med tiden i en bostad utan trappor. Det finns inget liv utan hopp. Utan hopp att spatsera igen utan hjälpmedel. Jag vill inte ge upp, fastän det gör så ont i kroppen...och i mitt hjärta. Tänk positivt och rör sig så mycket som möjligt. Jag är inte ensam i denna situation.

Ha det bra alla mina kärä och vänner!

****

Det snöar nu. Foto är en minne av ett kärt och så mångårigt landskap i Kuopio. (30.11.2006)

5. helmikuuta 2016

Lähiruokaa


Mieheni käy kansalaisopistossa seniorimiesten kokkikerhossa. Siellä on joka kerran vallan erikoisia gourmet-aterioita monine ruokalajeineen. Aika usein saan tuliaisina pieniä annoksia. Leipomukset ovat olleet herkullisia.

Kyse ei ole mistään terveysruuista. Kermassa ja voissa eikä mausteissa säästellä. Eikä sokerissa.  Kaikki ruokaohjeet ja leivontaohjeet löytyvät kotoa kauniisti mapitettuina. Muutamia olemme kyllä sitten kokeilleet, tosin aika harvoin, koska raakaaineluettelossa on melkein aina jotakin sellaista, mitä ruokataloudessamme ei yleensä käytetä.

Minä olen yksinkertaisten makujen ystävä monestakin syystä. Lapsuus lautasella  oli yksinkertainen. Nyt ruokakaupassa on seurattava sydänmerkkilinjaa, vaikka kaikki suositusten mukaiset tuotteiden valmistajat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia tuota ostosten tekemistä helpottavaa merkkiä pakkauksiinsa. Kipu tai mikä lie vaivoistani on herkistänyt makuaistinkin sellaiseksi, että kaikki tuppaa maistumaan liian suolaiselta, mausteiselta, kirpeältä tai imelältä.

Viime viikolla ovikellomme soi yllättävään aikaan. Olin yksin kotona. Ehdin jo miettiä, uskallanko ollenkaan avata ovea, koska kukaan ei ollut ilmoittanut tulostaan. Oven takana oli kalastava naapuri, joka oli verkoillaan saanut kyllästymiseen saakka haukia. Kysyi, ottaisinko yhden. Veret oli laskettu pois. Laitoin kalan joksikin aikaa jääkaappiin, vaikka parvekkeellakaan ei kylmäkeltju olisi katkennut.

En ollut aikoihin käsitellyt niin isoa tuoretta = elävää kalaa. Mietin mitä siitä valmistaisi. Aloin ottamaan sitä muosikassista pois. Liukas hauki ponkaisi itsensä tiskialtaaseen. Tuossa vaiheessa vaari palasi lounaaltaan ja pääsi näyttämään kalankäsittelytaitojaan. Täyttäisimme kalan ja kypsentäisimme sen uunissa paistopussissa. Pää piti katkaista, jotta saisimme sen jotenkin mahdutettua pussiin. Sitä ennen mokoma hauki säikäytti minut toisenkin kerran.

Olin juuri saanut sipulit, juureksia, juustoa ja mausteita yms. aseteltua sen sisuksiin. Haukipa päätti vielä kerran ponkaista itsensä oikoseksi ja kaikki täytteet levisivät uunipellille. Ei muuta kuin ala alusta. Olisiko sittenkin ollut helpompi keittää se kokonaisena tai fileoida tai jauhaa lihamyllyllä, ehdin jo ajatella.

Lopputulos oli kuitenkin maultaan lähes täydellinen, siis omaan makumaailmaan sopiva. Hauki on kala. Ihan hyvä ruokakala.

PS. Kuvan merellä pilkkijät eivät liity tähän tositarinaan muuten kuin että kalastamisessa siinäkin on kyse.

6. marraskuuta 2015

Svenska dagen


Det var den första gången för mig att besöka min massör på Svenska dagen. Flaggan nästan rörde mitt huvud, när jag steg på den tredje trappan för att sträcka mitt finger på knoppen. Det måste man göra varje gång, när man anmälar sig att vara bakom tre dörrar. Fem trappor och tre dörrar.

Du kan gissa, om du vill, vad vi diskuterade om.  Vi började som vanligen att tala om vädret. Det har varit så vackert så länge, att lindrigt regn var en nyhet i dag. Regeringskrisen kunde vi inte förstå. Naturligtvis yttrade vi sina opinioner, som var nära varandra. Någonting måste göras och så snart som möjligt. Jag tycker, att de personer som arbetar med och för de sjuka och invalidiserade mänskorna i vårt land hoppas detsamma.

När talar man mera och mera om självskötande och roboter på radio och tv och i alla aviser man tittar på väntande på sin tur i vårdcentralar och sjukhus, blir man mera och mera irriterad. Man skriver mera om friska mänskors välmående än dom som skulle behöva hjälp just nu. En sådan liten sak som att få en mottagningstid i hälsocentralen har blivit så svårt, att de sjuka måste ha mycket sisu för att lyckas att göra det. En gång måste jag själv gå på stället efter jag hade försökt att boka tid via telefon två dagar.

Kära politiker! Stig bort från era bubblorna och kom och se vad händer överallt i Finland. Kom ihåg att det kan vara du som behöver vården i morgon. Ni kan visionera er själva, jag hoppas,  (utan stora pengar) på stället av en stor procenthet av mänskorna.

Denna Svenska dagen skall jag komma ihåg för länge, tycker jag. Det är också Näsdagens kampanjsdag. Medel skaffas på olika sätt för att hjälpa barnen i utvecklingsländerna. Man talar om mänskovärdigt liv. Ock det är bra! Jag hoppas, att röda näsor skulle få mig skratta också. Man säger, att det lindrar smärta. Det är tillräckligt för mig!

****


PS. Ruotsalaisuuden päivän perinteinen aivotreenipostaus! Hyvää viikonloppua erityisesti kaikille isille!

17. huhtikuuta 2015

Second Or Third Life or Whatever


Alla on kopio eräästä postauksestani blogipolkuni alkutaipaleelta. Julkaisen sen uudelleen itselleni muistutukseksi siitä, mikä on tärkeää, hetkellä, jolloin olen päättänyt sulkea tämän viikon kuluttua kymmenvuotiaaksi ehtivän vuodatukseni. Paljon on maailma muuttunut vuosikymmenessä. Vaalit ovat ovella ja tulevaisuus melko arvaamaton monella tapaa. Nyt elämme jo vlogien valta-aikaa ja bloggaaja on ammatti ammattien joukossa.
Aiemmin tuolla jo kerran pohdinkin, olenko oma itseni täällä virtuaalissa. Mitä koko virtuaali itse asiassa tarkoittaa? Olenko virtuaalissa, kun luen tai kirjoitan sähköpostia? Entä laskujen maksaminen verkkopalveluna? Skypellä soittaessani?

Omana reaalina itsenäni omin käsin näppäilen numeroita ja aakkosia ruudulle, painelen enteriä, leikkaan, liimaan, lisään kuvan ja otan pois. Julkaisen. Huomaan virheen. Korjaan. Etsin linkin. Päivitän. Kommentoin kirjoittamalla. Eihän tämä ole reaalia kummempaa. Helpompaa kuin tavallisella kirjoituskoneella kirjoittaminen. En tarvitse korjausteippiä tai -lakkaa. Vuorovaikutusta verkossa. Miljoonia mahdollisuuksia odottamassa löytäjäänsä. Hyvää ja huonoa ja kaikkea siltä väliltä. Piiri pieni pyörii.
Löytyy sopivaa mediakasvatusta lapsille, joiden tulisikin ensisijaisesti oppia tämän uuden sosiaalisen verkottumisvälineen turvallinen käyttö. Me aikuiset opimme siinä sivussa, mihin kannattaa mennä ja mistä pysyä kaukana. Paljon puhuttu Facebook kuuluu olevan kova koukuttaja. On ollut jo tarpeen perustaa vieroitusryhmiä. Blogiriippuvuus saattaa olla kohta oma syndroomansa. Ikäisilleni olisi tarjolla Faceliftbook, mutta ihania kasvojenkohottajia riittää tutuiksi tulleissa blogiystävissä.
En halua muovata itsestäni uutta avatarta, vaikka se tarjoaisi minulle koko maailman. Voisin stailata (vai tuunata) itseni unelmieni mukaiseksi. Voisin ostaa maata, rakentaa sen unelmieni kartanon, voisin lentää ja hetkessä käväistä maan äärissä. Ehkä eri planeetoillakin. Uuden selkärangan kyllä ottaisin, mutta sitähän Second Life ei anna, koska Liisa-avattaren takana olisin kuitenkin minä itse tällaisenani. Vastuullisena yksilönä omista tekemisistäni ja sanomisistani. Face of the Future-kokeilut olivat tikahduttaa minut nauruun. Monet Web 2.0 sisällöt tuntuvat turhanaikaisilta, mutta minulla onkin olematon mielikuvitus.
Mutta hohhoijaa! Minähän olen jo syvällä upoksissa täällä. Vastedes kurkistaessani uutta palvelua, harkitsen (ainakin lupaan yrittää) , onko se tarpeellista. Onko siitä todella hyötyä jollakin muulla tasolla kuin ajankuluna, mitä ei sovi tietenkään väheksyä. Monenmoista siis olisi tarjolla, mutta minä katselen maailmaa aika kapeasta näkövinkkelistä. Ja aidan takaa.(kirj.v.2007 otsikolla Vahoingossa verkottunut. Linkit poistettu, koska eivät enää toimineet.)

Kiitän teitä lukijoita jokaisesta kommentista. Teistä on tullut minulle blogiystäviä. Muutaman olen teistä tavannutkin. Kiitän myös sinua lukijani, joka olet eksynyt tänne jonkin hakukoneen kautta.  Bloggaamiseni alkaminen ei ollut harkittua eikä suunniteltua. Eikä koskaan tuloshakuista. Pikemmin terapeuttista. Arjesta avautumista ehkä jopa liikaa.

Kaiken hyvän olen saanut ilmaiseksi. Ystäviä eri puolella maata ja maailmaa. Tämä blogi on ollut pieni osanen gradututkielmaa, minulta on pyydetty muutaman kerran haastatteluja lehtiin. Tulin tyhmyyttäni suostuneeksi yhteen niistä.  Henkilöyden paljastuminen sitoi käteni. Kadun sitä.

Yhden valokuvan olen myynyt ammattilaisvalokuvaajien mielestä pilkkahinnalla. Ostaja toimi blogin ohjeistuksen mukaan. Kuva tuli kaupalliseen julkaisuun postimerkin kokoisena. Minulta on haluttu ostaa vanhoja puisia kirjainpalikoitakin. Kysytty vanhan vällyn kudontaohjetta jne. Monta monta hauskaakin tarinaa. Niitä on mukava muistella. Kiitos!

20. maaliskuuta 2015

K(i)erroksia


Kaksi päivää sitten tunsin ensi kertaa tämän kevään lämmön, kun kosketin peltistä postilaatikkoamme kämmenselällä. Tuli kesäinen olo. Kävelin tuossa jäällä. Mies oli pilkillä sen aikaa. Pilkkiminen ei ole minua koskaan kiehtonut. Aurinkoihottuman pelossa olin suojautunut pankkirosvoa muistuttavaksi. Oli tyyntä, vihdoin yksi päivä.

Moottoritieltä kuului jatkuva liikenteen melu. Suuntasin niemen nokkaa kohti, peräti sen taakse kuullakseni kunnolla jään ääntelyn. Jääkentän kutsun vai vaikerruksen? Raikasta ilmaa etsin.



Siellä täällä kelkkojen ja latujen ja jalanjälkien korkeammalle nousseiden alueiden välissä jään pinta on luistelijan unelma. Tai potkukelkkailijan. Sauvoista oli tukea huonosta tukirangasta kärsivälle. En tosin ollut varautunut railoihin. Jouduin punnertamaan välillä luvattomista kohdin vieraille tonteille. Selitys valmiina, tietenkin.



Tolppasaaresta löytyi ehjiä kaisloja. Rannan kaislat olivat murtuneet jään liikkeistä. Juuri muita ei tällä kohtaa enää liikkunut jäällä. Pidin itseäni oikeastaan rohkelikkona.

Tänään oli se auringonpimennys. Minulla kävi sikäli huono tuuri, että istuin TK:n odotusaulassa ja kuuntelin sen radiosta. Säästyivätpä kevätkirkkauden kipeyttänyt silmäni. Olimme toki aamulla suunnitelleet vipstaakia, millä seurata ja ehkä myös kuvata sitä. Lääkärin päivystysaikaa ei voi valita.


Kumppani sai kuvatuksi neulanreiästä heijastuksena jonkinlaisen otoksen.  Tämä päivä palautti  mieleeni edellisen vastaavan ilmiön. Vanhempani olivat käymässä meillä. Se oli se kesä, joka käänsi kertaheitolla tavallisen entisen elämäni päälaelleen. Luulin menehtyväni muutamassa kuukaudessa. Uskomatonta, että olen vielä täällä.

Edit 21.3.

Joku lukija on saattanut havaita, tämä postaus oli vasta luonnos. Se on niin tätä, siis nämä hipaisunäytöt. Ja kun minulla ei ole niitä sormenjälkiäkään. 

28. helmikuuta 2015

Helmikuun hetkiä vielä tänään


Lumen valta alkaa olla mennyttä. Tiet ovat tosin osin vaarallisen polanteisia. Liukkausvaroituksia on riittänyt. Leuto ja enimmäkseen harmaa sää jää mieleen tästä helmikuusta.   Aurinkoisina hetkinä pikkulinnut ovat heti helisseet kevättä. Yllättävän aikaisin. Harakat ja varikset ovat jaksaneet päivystää lumesta riisuutuneiden koivujen latvuksissa sadepäivinäkin.  Päivällä vesilammikoita ja sohjoa, parhaimmillaan nuoskalunta. Aamuksi sepeli ja hiekka on saanut uuden jääkerroksen päälleen. Reino-tossuilla ei tule mennä hakemaan lehteä postilaatikosta.

Eilen vihdoin vaihdoin mullat santteihin. Mustanmerenruusujen kävyt olivat melko mitättömän kokoisia, mutta siirsin nekin vielä uuteen multaan. Niiden kohdalla odotan kasvun ihmettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Valostuminen piristää mieltä jonkin verran. Toisaalta se uuvuttaa, kun kaikki pölyt paljastuvat. Talvinen hämäryys on itse asiassa lempeä väsyneelle siivoajalle.


Olin kaivannut oravia ikkunailoksi. Tänä aamuna ne vihdoin ilmaantuivat. Poukkoilivat isolla porukalla kuusesta puupinoon ja pitkin hankea rantapuistoa edestakaisin. Liian monta laskettavaksi. Niiden kisailua pitkin sähkökaapelia en ole tänä keväänä vielä nähnyt. On se kevään tuntu ja tuoksu jo ilmassa. Räntää ja vettä vuoroin. Ja välillä uutta vitivalkeaa lunta isoin tuulessa kieppuvin hiutalein. Ja aurinko korkealla vaaran yllä sen kerran kun se pilvien lomasta pääsee näyttäytymään.


Hyvää Kalevalan päivää!

31. tammikuuta 2015

Talven, virusten ja kivun selätystä


Äkkiäpä tämä tammikuu meni. Koko blogi on jäänyt retuperälle. Läppäriin tunkeutui jokin virus. Tätä konetta on hoidettu melkein yhtä paljon kuin minua. Yritän nyt muistella sentään jotakin. On ollut monenlaista säätä, aurinkoakin yllättävän paljon tammikuuksi. On saanut ihailla paksun kuuran kuorruttamia puita.

Tammimarkkinoiden aikaan pakkanen pani parastaan täällä. Lunta on satanut liiaksi asti. Jopa kaupungin metsäladut jouduttiin sulkemaan, koska raskas tykkylumi katkoi havupuiden latvuksia ja oksia. Tänään oli vaihteeksi harmaampi päivä, mutta ei se estänyt ulkoilijoita. Puijon montussa oli hiihtäjiä taaperoista senioreihin.

Osuimme sinne kisojen aikaan. Oma hiihtoni on kävelynopeudella tapahtuvaa täpöttelyä paitsi alamäessä. Kiersin pesäpallostadionin lenkin. Se onnistui hyvän suksihuollon ansiosta. Nousin ylämäkeä hallitusti ns. suorilla. Silloin on voitelu kohdallaan, kun luistoa ei ole liikaa ja pito on varma. Mukava saada päivittäinen liikunta-annos muutoin kuin kävelemällä. Sekin on tosin ollut välistä hankalaa liukkauden takia. Mutta periksi ei anneta.



Kuuluttaja luetteli osin tuttuja nimiä ja harjoitushyppyjen pituudet olivat mielestäni aivan huippuja.  Yritin tietenkin ottaa kuvaa jostakin mäkikotkasta, mutta huonolla menestyksellä. Olen ennenkin todennut, että valokuvaaminen ja hiihto eivät tue toisiaan.

Pari vuotta sitten tulin ostaneeksi sellaiset monot, jotka soveltuvat sekä perinteiseen että luisteluhiihtoon. Päädyin kompromissiin, koska oikea nilkkani kaipaa tukea. Nyt kaipaan vanhoja matalia monojani. Nämä nykyiset ovat nauhoineen, vetoketjuineen ja tarrakiinnityksineen niin hankalat laittaa jalkaan, että pienelle hiihtolenkille ei tule oikein lähdetyksi. Odotan, että jäälle tulisi kovapohjainen tasainen latu.


Poikkesimme menomatkalla yhdessä urheiluliikkeessä etsimässä helpommin puettavia monoja. Siellä sitä sitten sai todeta taas kerran sen, miten aika lentää minusta ohi. Myyjä epäili, ettei siteisiini sopivia monoja enää ehkä löytyisi. Pitäisi siis vaihtaa myös siteet. Johtaako tämä siihen, että lopulta on ostettava koko paketti suksineen ja sauvoineen? Kyllähän nuo sauvat ovat jo ehtineet likaantua.


Kaikki kuvat ovat tammikuulta. Tuo alin on ehkä vaarallisimmasta tilanteesta liikenteessä. Siinähän on selvästi tukkirekka.

1. tammikuuta 2015

Siihen aikaan kun markka euroksi muuttui


Vuoden vaihtuessa katsotaan taakse päin ja jotkut saattavat ennustaa tulevaa. Jälkimmäinen on tietenkin vaikeampaa. Muisti kyllä huononee tätä menoa. Kaikki ns. triviaalitieto, joka ennen oli muistin varassa, löytyy verkosta. Vastaukset ao. kysymyksiinkin. Enää ei olekaan televisisossa Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.

Radiossa kyselevät parhaillaan, muistaako kukaan kuinka kauan ns. jarrutuskeskustelu kesti eduskunnassa. En muista. Entä mitä muistoja tuo mieleen EU:niin liittyminen? Ei kovin tarkkoja, mutta euroon siirtyminen on jäänyt elävästi mieleen. Oli se kuuden kertotaulun sääntö. Pyöristäen.

Muistan miten pankista sai matkalle mukaansa valuutanvaihtotaulukot. Kun en ollut vielä ehtinyt sisäistää markkahintoja euroiksi ja siihen sotkettiin kolmas valuutta, peseta, niin aika vaikeaksi kävi hintavertailu. Ei ollut silloin vielä digikameraa enkä ollut kuullut blogi - sanaakaan. Internetin ajokortin olin kyllä ajanut, mutta ei siitä ollut apua. Lyijykynä ja paperia ja päässälaskua. Niitä tarvittiin. Kolmella valuutalla pelattiin.Kun maksoi yhdellä, saattoi saada vaihtorahana kahta muuta. Tänään on liettualaisten vuoro kerrata kertolaskua.

Toisaalta se olisi nykyisin helpompaa, kun on nämä älyttömän älykkäät kännykät, joita ei sitten kuitenkaan uskalla ulkomailla tyhmempi ihminen käyttää valtaisten tiedonsiirtolaskujen pelossa. Viime reissulla kävin etukäteen henkilökohtaisesti DNA:n toimipisteessä kysymässä ohjeet. Lopputulema oli se, että perillä vasta toisena tai kolmantena päivänä huomasin, että puhelimella ei voinut edes soittaa. Onneksi en ollut yksin matkalla. Tuli tenkkapoo. Sitten keksin että onhan minulla toinen älylaite mukana ja siellä se feisbuukki. Sen kautta sain puhelimeen perustoiminnot. Siis tavallaan tärkeät oppaiden tekstiviestit.

Tuolta ensimmäiseltä Teneriffan matkalta on matkamuistona edelleen toimiva sykemittari. Patterit vain puuttuvat. Laite kuuluu sarjaan digitaalisia härpäkkeitä, joille olisi järkevää käyttöä, kun vain joskus joku muistaisi pukea sen päälleen. Ei ole hintaansa tienannut se. Helposti puettavissa, ei kiristävissä älyvaatteissa taitaa sittenkin olla ideaa.

Tuolloin otettiin vielä oikeita valokuvia. Muistan miten kehitytimme siellä pari rullaa ja saimme toisessa kuvakuoressa väärät kuvat. Onneksi matkaa ei ollut monta kilometriä eikä ko. kuvien omistaja ollut yrittänyt lunastaa omiaan, niin ehdimme löytää omamme.



Oikein suotuisaa uutta vuotta itse kullekin! Terveyttä ja pitkää ikää!


5. joulukuuta 2014

Ollako vai eikö olla




Siis jo joulukuu ja talvi. Kolme kertaa on tänne satanut hippusen lunta ja lammet ovat pari kertaa jäätyneet ja sulaneet, mutta taas on maa musta ja pimeyttä riittää. Marraskuussa kertovat auringon paistaneen Kuopiossa 12 minuuttia. Joulukuussa on aurinko paistanut jo monta kertaa enemmän kuin marraskuussa. Kuu oli myös eilen komea. 

Aikamoisia aikamatkoja tulee tehdyksi, kun plaraa vanhoja kuvatiedostoja. Olen niin sanotusti käsitellyt vanhoja kuvia, mikä on tarkoittanut sitä, että toistaiseksi jo pari tuhatta kuvaa on deletoitu. Kun aikoinaan sain digikameran, tulin kuvanneeksi melkein mitä ja missä vain. On kukkaa, hyönteistä, maisemaa, kuuraa, jäätä, ruskaa, esineitä, toria, lunta ja latuja. Kuvien järjestelmällinen karsiminen ja arkistointi on ollut retuperällä. En keksinyt nytkään sen nerokkaampaa systeemiä. Karsin turhia pois ja annoin kansioille sisällön mukaisia nimiä. Jokaisen kuvan nimeäminen ei tuntunut tarpeelliselta. Jos istuu liian pitkään kuvia tuijottamassa, ei enää tahdo jaksaa päättää, ottaako vai jättääkö.


Muutama kuva oli tuolla ulkoisella levyasemallakin vaurioitunut, mikä saa miettimään, pitäisikö ne tärkeimmät l. henkilökuvat varmuuskopioida vielä jonnekin muualle. Haaveilen kuvakirjojen koostamisesta, mutta ei sekään käy käden käänteessä, vaikka eri firmat  millaisin etukoodein ja alennusprosentein houkuttelisivat.

Olen "käsitellyt" kuvat vuosilta 2005-2008, joten työsarkaa vielä riittää. Samanlaisia lumettomia ja sateisia ja usvaisia syksyjä ja marras- ja joulukuita niiden kuvien perusteella on silloinkin ollut. Tämän postauksen kuvat ovat niitä vanhoja. Pihakoivua ei enää ole. Ei ole toisen kuvan siltaakaan eikä kolmmannessa kuvassa näkyvää kalahallia.


Poistin myös Flickr-tilini, koska en ollut pitkään aikaan käyttänyt sitä. Se tosin tarkoittaa sitä, että sekä tässä blogissa että tuolla kuvablogin puolella jonkun postauksen kuva ei näy. Kukapa niitä vanhoja postauksia katselisi.


Kuvia katsomattakin tiedän, että joka itsenäisyyspäivä siellä on kuvia pipareista. Taikina odottaa nytkin jääkaapissa, mutta enpä taida enää kuvia niistä ottaa.

24. marraskuuta 2014

Kuvien kertomaa




En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.



Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.