Korvasta ja sienestä ja muustakin

Kaikesta on kokemusta. On ollut kipeitä korvia, poimittu sieniä, korvasieniäkin joskus kauan sitten muovikassikaupalla. Ruopattu ne ties kuinka moneen kertaan, kun nykyään riittää vain kaksi kertaa. Ruokapuhetta siis. Korvasienikeitto on tehty korvasta ja sienestä. Ja muut syötävät samaan malliin. Karjalasta ja paistista. Lindströmistä ja pihvistä. Merestä ja miehestä ja pihvistä. Nämä sanaleikit eivät lopu sanavalmiilta pikkuisilta ennen kuin puheenaihe siirtyy ihan muihin.

Parin paketin avaamiseen löytyy kuusi käsiparia, auttamaan, nopeuttamaan. Varsinainen sankari mieltyy eniten korttiin ja kahvalliseen pallokassiin, kun jo kävelläkin osaa. Portaat houkuttelisivat, niin alas kuin ylös. Keittiöjakkarankin. Ja leikkimisten ja syömisten ja kymmenminuuttisten salajuhlien ja kaikkeen uudelleen tutustumisen jälkeen sitä väsyy niin, että melkein nukahtaa siihen valkoiseen vanhanmalliseen, siis vanhaan syöttötuoliin, ja lopullisesti uuvahtaa vaarin syliin.

Isommat muistavat, että onkiakin voisi. Sataa, paistaa, tuulee niin korkeita laineita nostattaen, ettei laiturille voi mennä. Ja matoja löytyy. Yhdestä koukusta mato syötiin, mutta saalista ei ruokavaraksi nyt saatu. Mutta on niitä siellä. Jos sitten kesemmällä. Lemmikkikimpun saa vaivatta. Se kaunistaa kahvipöydän. Iso salajuhlien ruusukimppu saa antaa sille tilaa.

Sitten pelataan Trophy Huntia, the game of fun and skill, vuodelta 1969. Eskarilainen laskee satoja pisteitä päässälaskuna ihan oikein ja muistaa jokaisen neljän pelaajan saldot. Eniten pisteitä saa, jos kuula osuu tiikeriin. Toinen haluaa muovailla. Kolmas etsii kenkiä ja villasukkia Pirkko-nukelle, kun nyt on leikisti talvi.

Ja sitten sitä taas kohta kuulee kellon, linnut, sateen ropinan, miten kirjan tai lehden sivu kääntyy ja oman sydämensä sykkeen. Ja tuntee haikeuden.