Erikoinen aamu

Olen aika usein harmitellut sitä, etten pysty kuvaamaan pikkulintuja (en sen puoleen isompiakaan) läheltä kuten monet harrastukselleen todella antautuneet kuvaajat. Puuttuu välineet ja ennen kaikkea taito esimerkiksi tällaisiin kuviin.

Mitään tällaista tapahtumaketjua en kuitenkaan olisi halunnut.

Aamumme siis alkoi operaatiolla: Pystymmekö pelastamaan pihaan pökertyneen punatulkun?

Lintu löytyi lehdenhakureissulla nurmikolta. Mitä sille oli tapahtunut? Aivotärähdys? Humaltuminen? Ruuasta vai keväästä? Lintunen teki retken pihaverannalta työhuoneen kautta takaparvekkeelle. Tointuminen kesti useita tunteja. Tulleeko tervehtimään myöhemmin?

Ilmassa käydään parastaikaa taistelua. Juuri äsken (klo 11.35) harakka ja punatulkku törmäsivät yhteen. Punatulkku putosi maahan. Sen päässä oli haava. Lintu pyrähti kuitenkin heti lentoon. Olisiko ollut sama lintu, joka noin tunti sitten nousi parvekkeen seinämän alta siivilleen? Jos näin oli, herää kysymys, oliko kyse sattumasta vai jatkuvammasta vihanpidosta kahden luontokappaleen kesken?

Lentokoneet jylisevät jo normaaliin tapaan. Jokohan tämä vulkaaninen tuhka (Olivier Vandeginsten hieno kuvasarja) on satanut sinne, minne se on sataakseen? Lumi-, räntä- ja vesisade vuorottelevat. Tulee kolea vappu.

Rönttäkelejä

Yöpakkaset kurovat rannat uudelleen kiinni. Aamulla koko maisema avutui valkoisena, nurmikotkin. Pois sulivat, mutta ilmassa on koko ajan jotakin veden olomuotoa. Mittari näyttää vain yhtä plusastetta ja tuulee navakasti. Kai tämä on normaalia huhtikuuta. Tasaharmaa taivas värittää vapaat vedet ja haurastuneen jääkannen. Puhuvat takatalvesta. Julistin minäkin termisen kevään alkaneeksi, kun lämpökausi humpsautti lumet melkein olemattomiin. Nyt luontoäiti painaa topakasti jarrua enkä usko, että tuhkapilvillä on mitään tekemistä sen kanssa.

Näillä säillä on melkein pakotettava itsensä ulos. Viikolla arvuuttelivat radiossa kuuntelijoilta, minä vuonna on ollut aikaisin jäiden lähtö Kallavedestä. Monet radio-ohjelmaformaatit perustuvat nykyään kokonaan kuuntelijoiden kysymyksiin, vastauksiin, onnitteluihin, mielipiteisiin. Koko ajan kehotetaan "menemään nettiin" ja klikkaamaanan kohdasta Viesti juontajalle. Se on kuulemma etusivulla siinä saitilla. Ja uutiset tulevat YLEllä(kin) väistyvän pääjohtajan mielestä liian hitaasti. Hän suositteli Twitteriä. (Mihin ihmisillä on niin kiire?) Tai voi laittaa tietenkin tekstiviestin tai sähköpostia tai ihan vaikka kissa- tai koirapostikortin. Kaikki käy. Tempo on vain mennyt niin rivakaksi, että Itellan kautta lähetetyt musiikkitoiveet toteutetaan melkoisella viiveellä. Palkkioksi vaivannäöstä ja puhelumaksusta tarjotaan teepaitoja, lippiksiä, lippuja tapahtumiin...

Niin se vastaus oli vuonna 1921. Pari kuuntelijaa tiesi ajankohdan tarkkaan vanhempiensa kalenterimuistiinmerkintöjen perusteella. Tarkistin tietenkin luotettavasta lähteestä. Ja opin taas uutta.

Kallaveden aikaisin kirjattu jäänlähtö on vuodelta 1921, jolloin jäät lähtivät 20.4. Myöhäisin jäänlähtö on vuodelta 1867, jolloin jäät lähtivät melkein kaksi kuukautta myöhemmin eli 17.6. Kallaveden havaintojakso on maailman pisin yhtäjaksoinen järven jäätymistä ja jäänlähtöä kuvaava havaintoaineisto. Havainnot on aloitettu v. 1834. Vielä pitempään on seurattu Tornionjoen jäänlähtöä, josta on havaintoja aina 1600-luvun lopulta lähtien.

Kuva ei ole minun ottamani. Mieheni kuvasi tuon ruokapaikkaa etsivän sorsapariskunnan pyynnöstäni kännykkäkamerallaan. Minun kännykästäni tuo ominaisuus puuttuu. Olisi 32 euron bonusseteli operaattorille ja uusi kännykkä maksaisi 35 euroa. Mutta varsinkaan näin nuukuusviikolla ei tule kauppoja, koska edellinenkin kännykkäni vielä toimii.

Tämän keinunnan kuunteleminen olisi sopinut paremmin tuonne alempaan postaukseen. :)

Kurssi kohti kesää

Luin parin päivän sisään Antti Hyryn romaanin Kurssi (Otava, 1993). Siinä suoritetaan seitsemännen luokan oppimäärä kesän aikana. Matkustetaan linja-autolla mäkistä maastoa niin, että mäennyppylöiden kohdalla on vatsa kääntyä ylösalaisin, syödään, nukutaan, derivoidaan, ajetaan kuivia heiniä talvisuojaan, tehdään lehtikerppuja, kuvataan suota, löydetään muutama kypsä hilla ja vaikka mitä.

Muistaakseni edellinen Hyry jäi minulta kesken (se Maatuuli), mutta tässä oli niin paljon omakohtaisesti koettua nuoruuteen ja lapsuuteen liittyvää, että insinöörintarkka teksti kantoi minut loppuun asti, vaikka ne derivoinnit edelleenkin menivät vallan yli ymmärrykseni. Kirja palautti mieleeni omia entisiä opettajia.

Muuten, mitenkä sitä matematiikkaa oikein opitaan. Ruveta osaamaan sellaista, mistä ei ole ennen tiennyt, mitä siinä silloin on tapahtunut, kun on jotain oppinut, mitä siinä on erilaista kuin ennen, asiat eivät ainakaan ole muuttuneet ja mihinkä se joutuu se minkä osaa, sitten kun ihmistä ei enää ole. Mitä se on, kun oppii integroimaan, derivoimaan, ja miten ihminen voi oppia. Vesikirput mustan suo-ojan kirkkaalla pinnalla mutkittelevat edestakaisin ja tekevät häviäviä renkaita koko ajan ja suo-ojan vesi virtaa hitaasti, mihinkä se menee. Missä se minussa on se taito ja mihinkä se lopulta joutuu, onhan se ihan totta, että minä sen jotenkin osaan, nyt. (emt. s.83)

Eilen aloitin tauon jälkeen vesikävelemisen. Taito se on sekin. Tilaa riitti. Katselin enimmäkeen veden väikettä, koska minun on huolehdittava, että niska pysyy kunnon asennossa. Ulkona oli keväinen kirkas taivas. Satuin vilkaisemaan ulos ja näin kolmen joutsenen lentävän yli. Kevään ensimmäiset. Tänään näin sitten jo västäräkin. Vaikka on yöpakkasta, hyytävä viima rannoilla ja tuon tuosta sataa räntää, luntakin, kevät on jo pitkällä. Lumivuoret joiden ajattelin sulavan tuskin juhannukseksi ovat tipotiessään. Piennarten ja ojien pohjimmaiset, vielä sulamattomat lumet, näyttävät tuhkantummilta. Sisällä tuoksuu kuvan syreeni.

Rakkaus on

Hän aamukahvin vuoteeseen on tuonut rakkaalleen.
Valo taittuu ikkunasta onnen hetkeen jokaiseen.
Saa peiton alla kokopäivän tehdä taikojaan
ja tuntea kun lumi peittää maan.

Hän risti kädet, käänsi katseen hiljaa ylöspäin
ja kiitti miten onkaan saanut rakkautta näin
Aina toivoi kyllä paljon mutta saikin enemmän
vaan ei yhtä tiennyt hän:

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen,
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen.
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois,
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Ei koskaan kysy saapuessaan lupaa katkeruus
ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus.
Kun lapsi pitkän päivän jälkeen syliin nukahtaa
tai pyytää kotiin palaamaan.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen.
On puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen.
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois,
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Niin aamu astui ikkunasta sisään huoneeseen.
Hän valvottuaan taittoi vielä viestin kirjeeseen.
Pihamaalla katsoi miten kaunis voikaan olla maa,
vaikkei ole Jumalaa.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen
voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Tätä Yön esittämää Jussi Hakulisen kappaletta toivotaan ja soitetaan radiossa Jamppa Kääriäisen savonkielisenä versiona niin useita kertoja päivässä, että nämä sanat osaa jo ulkomuistista. En osaa muljauttaa tekstiä savoksi, mutta ehkä jotkut lukijat ossoovat. :)

Hyvää viikonloppua!

____

Edit. 13.12.2010 Nyt tämä kyseinen ja paljon kaivattu kappale löytyy jo YouTubesta.

Levä-peräistä vihreää

Päivän puheenaihe on luultavasti kaikkialla ollut lentoliikenteen pysähtyminen lähes koko Euroopassa. Aamu oli harmaa ja vilkuilin jo kelikameroista eri puolilta Suomea, näkyykö aurinkoa tänään missään. Niin tummana varjona mielen pohjalla viipyi eilisiltana tehokkaasti uutisoitu laavatuhkapilvi. Jotenkin olo hiukan helpottui, kun vihdoin kahden maissa aurinko puski esiin täälläkin.

Toinen paikallinen puheenaihe on lähilampien levähavainto. Muistin nähneeni ennenkin vihreää lunta samassa paikassa. Nyt sinilevää oli paljon enemmän kuin neljä vuotta sitten. Sitä oli jäänyt paksuna mattona puron reunoille ja vielä varjopaikkojen sulamattomille jäälohkareille. Silti sitä oli riittänyt värjäämään jääkannen vihreäksi monen aarin alalta. Vesilinnut kai vierovat lampea siksi. Ei näkynyt edes yhtään sorsaa.

Linnut pitävät kevätlaulajaisiaan heti aamusta, vaikka on todella viileää. Oravatkin kisailivat kuusikossa niin, että kynsien rapina kuului. Harakkapariskunta valvoo reviiriään tarkkaan. Tuntuvat seuraavan meitä kolmilasisen ikkunan lävitse. Pienikin liikahtaminen karkottaa pariskunnan kameran ulottumattomiin. On tyydyttävä seuraamaan niiden puuhia salaa kaihdinten raosta. Jotakin syötävää vasta lumen alta paljastuneesta maasta näkyy löytyvän.

Kevään eteneminen on hetkeksi pysähtynyt, jos pidän mittarina kukkapenkistä nousevaa kevätesikkoa. Se ei ole viikkoon kasvanut. Eivät myöskään krookukset eivätkä tulppaanit. Muita varmoja kevään merkkejä kyllä löytyy: moottoripyörät, mopot, pesäpalloa pelaavat koululaiset, potkulaudat ja parin pienen pojan paljaat varpaat vipeltämässä hetken routaisella maalla. Joku oli saanut kotiarestia kiroilemisesta. Kaveri kysyi: "Mitä se sano?" Äitinsä: "Enpä sanokaan sitä sinulle."

Mobiilibloggausta?

Kannattaa tai ei, uteliaisuus vetää tuonne tietyömaalle seuraamaan, miten maisema muuttuu. Järven jää rikkoutuu jylisten ja ryskyen, kun tien pohjaksi upotetaan kivilouhetta jatkuvalla syötöllä. Pitkät kasettilavarekat ajavat jatkuvana virtana muun liikenteen seassa kahdeksikkoa rampilta rampille. Melu on korviin koskeva ja tien pinnasta nouseva pöly kirvelee silmiä ja kuivaa suuta.

Eilen näin ja kuulin ensimmäiset lokit lähimmällä sillalla ja kuvasin ensimmäisen sorsapariskunnan ihan vahingossa. Olen itse ennustanut jäiden lähtevän 8. päivä toukokuuta kuten viime vuonnakin, mutta tummuu tummuu se jää silmin nähden ja niin nopeasti, että voi se aiemminkin tapahtua.

Tänään jossakin aamuohjelmassa muisteltiin ensimmäisiä matkapuhelimia, niitä NMT-juttuja. Niitä isoja, joita juuri ja juuri jaksoi mukanaan kantaa. Ihan ensimmäiset puhelimenpirinät Esson baareissa hiljensivät koko paikalla olevan porukan. Tämäkin aamuinen haastateltava oli pyytänyt kaveriaan soittamaan hänelle tietyllä kellonlyömällä nähdäkseen, millaisen vaikutuksen langaton puhelu tekisi. Eikä tuosta ole kulunut kauaakaan.

Nyt jatkuva pimpelipomtritraalallaapiippiip julkisilla paikoilla on jokapäiväistä eikä ketään pidetä höynähtäneenä, vaikka kulkee tuolla kaduilla itsekseen puhuen. Kaikki tietävät, että hänellä on varmaankin jonkun sortin viestintäväline piilotettuna taskuun ja nappikuuloke mikrofoneineen korvassa. Minulla ei ole toistaiseksi kai muuta mobiilia kuin puolikas automobiilista.

Eilen näimme kävelylenkillämme kuvan virityksen. Tuli mieleeni mobiilibloggaus oikein kunnon välineillä. Ei siitä kumminkaan ollut kyse. Asensivat tai korjasivat käsittääkseni jotakin valvontalaitetta.

Oppia ikä kaikki

Ihan lähipiirissä ei ole tällä erää koulukkaita, jotka joutuisivat pitämään koulussa esitelmiä. Minulle esitelmän pitäminen oli melko pelottavaa kouluaikana. Hankalaakin sikäli, että jo aiheen keksiminen oli vaikeaa, koska minulla ei ollut mitään erityisharrastusta lapsena. Yhden esitelmän muistan pitäneeni pirtanauhan valmistamisesta. Kotona oli vanha pirta, aloitin siinä nauhan ja vein sen keskentekoisen työn demonstraatiovälineeksi luokkaan. Olisiko ollut oppikoulun kolmannella tai neljännellä luokalla. Tästä esitelmästä ei ole jäänyt ikävää muistikuvaa, koska aihe oli hyvin konkreettinen ja samalla sai tehdä käsilläänkin jotakin.

Lukiossa osalleni sattui esitelmä Mikael Agricolasta. Ehkä minulla ei ollut esittää omaa aihetta. Nykyisin Agricola-esitelmän saisi helposti vaikka tuolta Wikipediasta. Ennen oli toisin. Ei ollut edes kirjoituskonetta. Äidinkielen opettaja antoi minulle kotilainaksi joko omansa tai koulukirjaston ison tietosanakirjan, jonka artikkelin pohjalta sitten väsäsin oman versioni. Itse esityksenkin muistan jollakin tavalla.

Vielä opiskeluaikana kaikenlaisten seminaariesitelmien pitäminen oli jännittävää touhua. Tarkoitus on varmaankin hyvä, mutta monen esitelmän kohdalla heikkouksien esiin nostaminen tuntui olevan tärkeämpää kuin rohkaisu. Onneksi koulumaailmassa siirryttiin arvioimaan oppilaiden edistymistä plus-pistein. Pelko oli suurin este oppimiselle. On edelleenkin.

Kuva on Kotilieden vuoden 1947 jostakin numerosta. Toivottavasti leipää riittää kauppujen hyllyillä hamstrauksesta huolimatta.

Pääsemistä

Olen taas talvitauon jälkeen päässyt kävelemään enemmän. Salomonin nilkkatuetut kengät tuntuvat melko hyviltä. Kumisaappaisiin en suostu, pysyn mieluummin tasaisilla teillä, vaikka metsään mielisin. Ykskaks koivunjuurus on paljaana, kesää tekee ja sinivuokon lehdet saavat aurinkoa hetken pilvien omasta siinä missä vuorenkilvet. Heti kun nostaa katseensa syksyn lehtien täplittämistä kukkapenkeistä hiukan ylöspäin, katse kohtaa valtaisat lumikasat ihmeellisine muotoineen. Jos loskalumimaiseman muuttaa mustavalkoiseksi, on kuin olisi vaikka Teiden huipulla.

Olin alkutalvesta ajatellut, että yrittäisimme vielä matkustaa joksikin aikaa etelän lämpöön. Nyt on passi päässyt vanhentumaan, joten se siitä. Elämisen mittakaava on sovitettava rajoitteiden mukaiseksi. Antaa toisten juosta ohitse. Ajattelin kyllä, miten talvinen kokkotuli olisi mukavaa katseltavaa. Olisi ollut tarjolla. Samoin käärmenäyttely. Se ei kiinnostanut. Sadesäällä sitä miettii missä voisi kävellä kastumatta ja katselee mahdollisuuksia lehdestä. Muistan muuten käyneeni käärmenäyttelylinja-autossa oppikoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla. Ihmisen muisti on kummallinen. Kyyt olivat ihan arkea kotikotona, mutta isot näyttelykäärmeet inhottivat.

Rairuohona kasvaa makoisia herneenversoja. Narsissit jäivät ostamatta. Mämmiä riitti tuokkosessa kolmeksi kerraksi. Yrttimausteet olivat päässeet loppumaan, ei vaan minä olin heittänyt ne pois syksyllä vanhentuneina samalla tavalla kuin vanhentuneet suurimat ja jauhot. Nyt muistan. Niin se oli. Etsimme niitä pitkäperjantaina. Nyt on kuivattua basilikaa, rosmariinia ja yrttisekoitusta ja tofua ja hapankaalia. Mutta tuli siitä vihannes-juures-soija-porsaankyljyspadasta syötävän hyvää muutenkin. Ja me säästimme niitä neljää vaniljakierrepullaa eilisiltaan asti, jos joku sattuisi poikkeamaan. Ja tänään löytyi se Papa´s Hand, jonka tiesin olevan jossakin mutten muistanut missä. Sillä voi niin kevyesti pilkkoa sipulit, omenat, lingota salaatin. Ei siihen sähköä tarvitse eikä uutta laitetta.

Arkirytmi on taas takaisin, siellä ja täällä. Jos ei jalan, niin autolla pääsee. Mutta sinä aamuna kun se usva lepäsi lammen jään päällä, kameran muistikortti oli jäänyt kotiin. En antanut senkään harmittaa. On harmaita kuvia kyllin. Näitä tämäntalvisia kirkkaita vähemmän.

Hyvää pääsiäistä!

Kevään ensimmäinen

Olisi nyt ollut käyttöä paremmalle kameralle. Kevään ensimmäinen nokkosperhonen viivähti melko pitkään keittiön puoleisella seinällä lämpimässä auringonpaisteessa aprillipäivän kunniaksi. Oli niin hankalasti korkean katolta pudonneen lumikasan takana, ettei pokkarin zuumauksilla ollut asiaa saada kunnon kuvaa. ET-lehdessä taisi olla suositus kamerasta, jossa superzoomin lisäksi olisi tarjolla hymyilevien kasvojen tunnistus- ja ihon silottelu-toiminnot. Ja kohtuuhinnalla verrattuna vajaa kolme vuotta vanhaan Ixukseeni. Kosmetiikkateollisuus saattaisi olla kiinnostunut.

Lomailijat olivat kyläreissulla ja palattuaan heti laittoivat tämän jutun aprillipäivän piikkiin. Onneksi kamerassa on tuo päivämäärätoiminto. Oheinen kuva on kyllä viimesyksyinen, koska sitä parempaa kameraa ei (vielä) ole. Uskokaa tai älkää. Toisaalta ja toisaalta, tarvitsenkokaan.

Sen verran on sadellut vettä ja räntää, että harakanpesä on tyhjentynyt lumesta. Pariskunta lentelee jo etupihan puolella. Loskalumikasat ovat valtavat ja rumat. Jää jo tummuu. Pihakiveyksen reunasta pilkistää jo sammalleimu, jäiset jouluruusut ovat sulaneet, mustanmerenruusut odottavat typistämistä. Ikkunat pesemistä. Pihakoivusta kannattaisi ehkä alkaa juoksuttaa mahlaa, koska se on merkitty kaadettavaksi. Jokohan tuo nousisi?

Pienimmäinen on oppinut syömään perunaa, tarttumaan pulloon kaksin käsin, saanut ensilusikkansa.