Jotakin vihdoin

(Kuva Kaisan.)

On puolukka-aika. Kostean kesän puolukat ovat kookkaita ja mehukkaita. Aili ja Veeti ovat aina poimineet talven marjat täältä. Vaiti ovat. Oikovat välistä selkää kumpikin vuorotellen. Ikä alkaa painaa. Ailin tekisi mieli nousta ylös mäelle asti. Puhuvat kylällä, että entisen kotitalon katto vuotaa. Ja se on taas myynnissä. Siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Huutokaupasta. Isä pisti talon vasaran alle. Kaikki myytiin mitä meni kaupaksi. Lapsille ei isän mielestä tointanut mitään antaa. Hän oli nuuka mies. Aili oli pyytänyt edes lehmänkelloa muistoksi. Ei antanut. Kun isän tarkka silmä vältti, Aili otti yhden luvatta. Aili vilkaisee Veetiä. Tohtisiko?

- Veeti, kuuleppas! Mitä jos käytäis katsomassa mäellä miltä siellä näyttää. Ollaan niin lähelläkin ja noita marjoja on jo aika lailla.
- No, mennään nyt sitten. Ei kai siellä ketään ole.

Astuvat autoon ja ajaa karauttavat kilometrisen ylämäen. Veetin pulssi nousee. Kärrinpyöräportti. Aitan kylki jo näkyy pihlajan takaa. Umpeen ovat kasvaneet vanhat kaskimaat. Aili huomaa liikettä tuvassa. Autokin on pihassa.

- Hei, ei me kai nyt voidakaan mennä. Täällä on omistaja paikalla.
- Kun kerran tänne asti tultiin, niin mennään kyllä sisälle asti. Ei ne meitä pois aja. Luulevat ostattelijoiksi.

Isäntäväki on käymäseltään hakemassa tärkeimpiä kamppeitaan ja yllättyvät vieraista. "Talohan on jo myyty. Kuka tänne nyt vielä? Ei ole edes kahvipullaa mukana." Tuttu porstua ja tupa pitkine pirtinpöytineen avaavat tulijoiden tunnelukot ja riisuvat roolit heti. "Tuossa se on tuo kaappi. Onko ne isontaneet tuota ruokahuonetta? Kammarin puolella oli äitipuolella vaatekaappi tuossa." Kierretään kellarit, vinttikomerot, aitat ja palaneen savusaunan rauniot. Ollaan kuin samaa perhettä siinä hetkessä. Koti on koti, vaikka muistot olisivat kuinka kipeät.

- Oli se isäukko ankara mies. Ja nuuka. Tuskin saimme syödäkään tarpeeksi eikä kouluihin salolta lähdetty. Halkometsään heti kun kynnelle kykenimme. Vaikka ei kouluihin päästy, niin hyvin on pärjätty. Äitipuoli se opetti meidät lukemaan ja laskemaan. Käytiin koululla tenttimässä.

Kotituvan näkemisen laukaisemaa tunnetulvaa ei suitsi enää mikään. Saa vihdoinkin sanoa selvällä suomen kielellä, millainen jäärä se ukko oli. Isäntäväki seuraa lapsuustantereillaan kulkevien muistijäljissä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta. Kolme tyttöä ja kolme poikaa. Yksi tytöistä on jo kuollut. Yksi veljistä taas ei mäelle enää nouse. On se niin kova paikka. Pienemmän aitan ovi on auki. Siellä on enää vain vanha heteka ja seinällä peili. Ikkunattoman aitan piiluhirret ovat säilyneet melko vaaleina. Orsiin on naulattu lankarullia. Rautanaulat ovat ruostuneet, mutta vain pari rihmarullaa on halki. Vanhat puuhenkarit kertovat tämän päädyn olleen äitipuolen vaateaittana. Se oli äitipuolen aikaan se. Veeti ei mene ovesta sisään. Hän muistaa kun äiti kuoli. Se oli talvea. Tuossa aitassa äidin maallinen maja lepäsi ennen kirkkomaan multiin pääsyä. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän ja hänen silmäkulmaansa kihoaa jostakin syvältä suolainen kyynelhelmi.

----

Tarinamaanantaille kuvasta ja sana-aiheesta Alku