Kun jouduin tk-eläkkeelle, riisuin vasemmasta ranteesta mustahihnaisen rannekellon olohuoneen hyllykön laatikkoon. Siihen jota lapsenlapseni sanovat aarrelaatikoksi ja kyselevät miksi tästä ei saa ottaa näitä kotiin. Se oli kunnon kello kaikkine kolmine viisareineen ja selvine arabialaisine numeroineen.Kielistudiossa yleensä riisuin sen kädestäni ja asetin eteeni, jotta pystyin tauottamaan nauhalta tulevat kuullun ymmärtämiset oikein. 20 sekuntia vai oliko se 15 annettiin lukuaikaa per kysymys ja jokin aika oli 45 sekuntia. Viisarillisesta kellosta ajat oli helppo hahmottaa. Digitaalinäyttöinen kello olisi ollut vaativampi. Siinäkin kai istuin rintaranka kierteellä sen tuhannen tuntia, ymmärrän nyt. Silloin en ajatellut ergonomisia, oppilaat olivat tärkeintä ja ne tehokkaat 45 minuuttia. Aina.
Tänään on 09.09.09. Kihla- tai hääpäiväksi mainio numerosarja. Helppo muistaa. Minulla on ollut kaksi luokkasormusta. Jos niitä edelleenkin hankitaan, niihin luultavasti kaiverretaan oppilaan nimi ja ensimmäisen tulevan luokkakokouksen päivämäärä. En tiedä. Toisen omistani olen hukannut ties minne, toisesta olen vapaaehtoisesti luopunut. Kalevalakorun yksinkertaisen kauniita sormuksia olivat molemmat. 60-luvun alussa ei nollia lisäilty vielä päivämääriin. Eikä niitä ilmaantunut itsestään pankkitilien numeroihin, joita joutuu sitten tihrustamaan uudelleen ja uudelleen. Yksi tärkeä päivämäärä oli 6.7.67. Helppo muistaa tuokin. Tosin tapaaminen ei koskaan toteutunut, koska elämä viskeli oppilaat eri suuntiin.
Miksi ihmeessä latinan sormea tarkoittava sana digitus on kantana tässä digitaalisuudessa? (Ei se sieltä tulekaan, vaan englannin digit-sanasta, joka tarkoittaa ensisijaisesti lukua ja numeroa. Sormet ja varpaat ovat vasta toissijaisia merkityksiä.) Sormella osoittaminen on mitä analogisinta toimintaa. Audiovisuaalisuus tuli muotiin aloittaessani opettajan ohdakkeista polkuani. Oli siis yksi tai kaksi yliolanheitintä, rainakoneita ja epidiaskooppeja ainakin. Naapurikoulun lyhyiden kielten opettaja selvensi uuden käsitteen meille. "Kun minä kirjoitan sanan tai sanonnan liitutauluun, osoitan sitä sormella tai karttakepillä ja lausun sen, siinä on kylliksi audiovisuaalisuutta."
Kineettisyys l. liike tuli myös yhdistää oppimiseen. Minä kyllä niiailin esim. lattia-sanaa opettaessani vain rehtorin tai tarkastajan ollessa tunnilla. Tai venäjäntunnilla pölötin koko ajan sitä kieltä, koska tiesin ettei rehtori ymmärtänyt sitä sanaakaan, tai ymmärsi varmaan melkein kaikkien tuntemat Руки вверхь! Иди сюда! (Kädet ylös! Tule tänne!)
(Kuvan polku johtaa Pushkinin patsaalle mm.)
Heh, et sitten ryöminyt tunneilla pöydän alla tai hypännyt pöydälle tai muuta vastaavaa, kuten meidän venäjänopemme tekee omien sanojensa mukaan.
VastaaPoistaMinä aloitin sormella, karttakepillä, liidulla. "Digituaalista" ei tunnettu. Yhäkin tykkään, että kellossa pitää olla VIISARIT, jotka viisaa tuntiin ja minuuttiin. Muutenhan homma menee laskutoimitukseksi. Mitäs kello sit onkaan kuuden tunnin ja viidentoista minuutin päästä. Hyh.
VastaaPoistaHyvää merkkipäivää!
Kirlah,
VastaaPoistaKyllä sitä tuli melkein kaikkea kokeiltua pienten ryhmien kanssa. Pitkän kielen isoissa ryhmissä oli ns. leikki kaukana. :)
Utukka,
Niin juuri. Niiden laskutoimitusten takia viisaat viisarit ovat ehdottomat. Nyt nuo diginumerot tuijottavat melkein jokaisen sähkölaitteen kyljessä.
Eilen oli kuulemma maistraateissa tungosta tuon helpon päivämäärän takia. Ei muuten ole oma merkkipäivämme kuitenkaan. :)
Niinpä tietysti - heti maistraattiin, kun tulee eteen päivämäärä, jonka JAKSAA MUISTAA. Nykyisinhän muistia ei tarvitse paljoa rasittaa. Kälyni, joka juuri jäi eläkkeelle Chicagolaisesta koulusta, naureskeli, että "jos ne hukkaa kännykkänsä, ne ei tiedä, missä kaupungissa ne asuu."
VastaaPoistaMiten erilaista onkaan kielten opiskelu ja opetus tätä nykyä kuin runsaat neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin suunsa sai avata keskimäärin pari kertaa tunnissa, omalla vuorollaan. Ei ollut kielen kuuntelumahdollisuutta, ei kielinauhoja. Oppikirjojen sanasto ei liittynyt elävään elämään. kappaleet keskittyivät opettamaan kieliopin, ja se kyllä opittiinkin. Ellei opittu, ei suutaan kehdannut avata edes aikuisena, jolloin ensimmäiset mahdollisuudet kielen käyttämiseen avautuivat. Nykyään keskitytään puheen tuottamiseen ja ymmärtämiseen. Kielioppia opetellaan vain välttämätön, ainakin harrastuspiireissä, ja kielen opiskelusta on tehty mielihyvää tuottava, hauska asia. Ainakin itse menen iloisella mielellä mukaan joka kerta. terv. Laila
VastaaPoistaSe puskii on siinä lammen rannalla, terveydenhuolto-oppilaitoksen kyljessä, kuuluisa kuopiolainen runoilija, veistoksena Snellmanin veroinen.
VastaaPoistaUtukka,
VastaaPoistaMitä sitä muistia rasittamaan, kun kaiken voi kirjata kännykkään johonkin. Itse en osaa käyttää sitä toimintoa. Pöytäkalenteri riittää ja tyhjän kalenterin kammoa minulla ei ole ollut koskaan.
Ennen sitä muisti puhelinnemeroita ulkoa useitakin, nykyään hyvä, että muistaa omansa. Kännykkä on kuin ruumiinjäsen. Jos se amputoidaan, ollaan pulassa. Ja sehän saattaa mennä rikki, pudota veteen ja vaikka mitä. Eläköön kynä ja paperi ja osoitekirjat!
Laila,
Kyllä se niin onkin, että hyvällä mielellä oppii parhaiten. Ja puhumalla puhumaan, kirjoittamalla kirjoittamaan. En tiedä uusimmista työtavoista, koska olen ollut eläkkeellä jo pitkään.
Kalevi,
Siellä se on. Olisi ollut kai jokin kuvakin siitä, mutta huonon arkistointisysteemini vuoksi en jaksanut etsiä sitä.
Tunnustan tässä punastuen, ettei minulla/meillä ole kännykkää. Olisi se joskus hyvä olemassa, esim. jos toinen on uppoamassa syteen tai saveen traktorinsa kanssa, tai toinen jykähtää pensaa vailla metsätiellä.
VastaaPoistaVaan hiis sitä kännykkä-viidakkoa. Miten siitä selvän otat.
Utukka,
VastaaPoistaEt ole ainoa. Täällä pakotetaan ihmiset siirtymään siihen lakkauttamalla lankaverkko kalliiksi tulevilla haja-asutusalueilla. Raha taas ratkaisee niikuin kaikessa nykyään.
Ja puhelinluettelo pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Aika harvalla on enää lankapuhelin. Siihen kun soittaa ja vastataan, tietää että kotona ollaan. En tiedä milloin uskallan luopua siitä.
Kyllä kännykkä on hyvä mainitsemissasi tapuksissa. Minulla se on aina mukana, jos olen yksin liikkeellä.
Nämä juttusi ovat todella mukavia luettavia näin pelkästään kuvien lukijalle,
VastaaPoistaTietääköhän nykynuoret mitä ovat rainakone ja yliolanheitin? ;)
KooTee,
VastaaPoistaMukava, jos on mukava lukea. Osaavathan nuoret kysyä! Tai sitteen googlettavat.