8. heinäkuuta 2011

Sisäinen maalaisuuteni

Yläkerrassamme ei ole laipiota. Asunto kuumenee helposti näillä säillä.  Samoin melkein kokonaan kivetty piha. Helteellä keittiön ikkunan pielessä oleva  lämpömittari kohoaa 50 asteeseen iltapäivällä, peltikatto ja pihakivet kuumenevat siinä määrin, että voisi melkein kokeilla paistaa kananmunan pihakivillä.

 

Juhannuksen aikaan muistelimme, mikä on mahtanut ollut paras yhteinen juhannusmuistomme. Oliko se se helteinen juhannus, jolloin meillä vielä oli se savusauna ja upeasti satoa tuottava koneilla pilaamaton mustamultainen rikkaruohoton kasvimaa? Poltimme kokon kaivon vieressä. Kokko kuumensi alla olevat kivet niin kuumiksi, että juhannuspäivänä puoleenpäivän mennessä folioon kietomani kuumenneille kiville asettelemani possunkylki oli kypsynyt herkulliseksi juhannuspöydän eineeksi uusien perunoiden ja salaatin kaveriksi.

 

Ja aina viileässä kellarissa oli korillinen limpparia. Niitä pieniä lasipulloja. Joskus harvoin edelliskesän höyrymehua oli jäljellä. En minä silloin niistä makeutusaineita ja E-koodeja osannut vahtia. Ja meillä oli se melkein metrisessä varressa oleva räiskälepannu, jolla paistoimme letut ulkona irtotiilistä rakennetussa grillissä. Sateen sattuessa minä paistoin niitä lettuja kahdella lettupannulla keittiön puuhellalla ja asettelin ne pinoiksi painavalle arabianlautaselle. Ihan samalla tavalla kuin äitini oli tehnyt.

 

Ja minä olin niin voimissani, että minä ajattelin saavani kangaspuutkin jostakin ja kutovani mökillä räsymattoja. Leipätiinuakin, puista vallan, olin mukamas vailla ja ajattelin leipoa juurella hapatettua oikeanmakuista ruisleipää ison tuvan isossa uunissa. Ohrarieskaa sentään kerran tein ja karjalanpiirakoita teimme kerran porukalla sen pitkän pirtinpöydän ääressä. Ainakin sata kappaletta. Ja minä lämmitin savusaunan aurinkoa ottaville vieraille ja kannoin kahdella isolla ämpärillä vettä saunan pihassa olevaan muuripataan ja mansikkamaalle ja kasvimaalle. En sentään perunamaalle.

 

Ja parhaana herukkakesänä keitin yhtenä päivänä yksitoista maijallista mehua yhtenä päivänä eikä niitä mehuja, sipuleita, porkkanoita ja perunoita ollut koskaan liikaa. Nyt minä jo ymmärrän, että hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Lähin puhelin oli melkein kymmenen kilometrin päässä eikä sähköjäkään ollut. Kohdallamme ei todellakaan voinut puhua wlan-vaeltajista, tyylikkäistä hidastajista, luomu-urbaaneista, ekoturisteista, hitaista kohtuullistajista, agrieläkeläisistä, etnomaalaisista, maalla harrastajista eikä hiilineutraalikoista ja mitä näitä kaikkia nyt nykyään onkaan.

 

Oli vain yksinkertaisesti oma paikka jossakin, jossa jo pari päivää tuntui etäännyttävän kaupunki- ja työelämän hypersykkeestä hitaampaan rytmiin. Keho ja mieli tiesivät mitä tarvitsivat, vaikka se tuli kalliiksi ja näin jälkiviisaana tuossa kaikessa, yksityiskohtiin menemättä,  on tragikoomisisiakin piirteitä. Kaikella on aikansa. Kyllä, minulla se on geeneissä, maaseutuinnokkuus, vaikka ikä- ja liikuntarajoitteisuus nirhiikin jo kovasti.

7 kommenttia:

  1. Varmaan moni tunnistaa itsensä ja omat kokemuksensa kertomuksestasi. Itse olen koko aikuisikäni elänyt kaksoiselämää maalla ja kaupungissa, mikä ei ole kovin käytännöllinen ratkaisu. Lähivuosina täytyy luopua maalaiselämästä.

    Mehumaijasta ja minusta ei koskaan tullut ystäviä ja siksi annoin äidin vanhan maijan maaseutuinnokkaalle nuorelle sukulaiselle.

    VastaaPoista
  2. Sait muistot tulvahtamaan mieleen. Minulla on kangaspuut odottamassa, että sitten joskus... En osaa niitä yksin koota enkä tiedä kokoanko niitä koskaan. Haave vain.

    VastaaPoista
  3. Yhdyn mielelläni toteamukseesi" Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä." Etenkin mökkielämään liitettynä se on mielestäni superviisaus. Voi ja saa nauttia luonnon rauhasta ja kiireettömyydestä. Jos joku haluaa pitää työleiriä, se on tietenkin hänen oikeutensa sekin.

    VastaaPoista
  4. Minäkin yhdyn vanhaan sananparteen jota isoäitinikin viljeli tämän tästä; Hullu paljon töitä jne.
    Nautitaan vaan helteestä!

    VastaaPoista
  5. Omat vanhempani ja Mies ovat olleet esimerkkejä maaseutuinnokkuudesta tai ehkä pikemminkin ensimmäisen polven kaupunkilaisuudesta. Se ei häviä kulumallakaan. Vieressäollut tietää :)

    VastaaPoista
  6. Olivia,
    Monet elävät nykyään kolmoiselämääkin. Se kyllä tarkoittanee, että ykkös-, kakkos- ja kolmoskodit ovat osittain toisten huollettavana.

    Luopuminen ei ole koskaan helppoa, mutta vapaaehtoisuus lievittää eron haikeutta.

    Mehumaija on edelleen käytössä kaupungissa, tosin vuosi vuodelta vähemmän.

    Mayo,
    Minulla oli siellä mökillä vain osia, kotikotiin jäivät ne joilla lapsena opettelin kutomista.

    Jospa joku ystävistäsi osaisi koota ne puut ja luoda loimet. Voisit toteuttaa sen haaveesi.

    VastaaPoista
  7. Laila,
    Eilen näyttivät uutisissa muistaakseni näiltä Mäntyharjun messuilta, miten pyritään helpottamaan mökkeilyä säilyttämällä tontin alkuperäinen luonto.

    Yksi tykkää onkimisesta ja oleilusta, toinen puutarhatöistä, marjastuksesta. Näillä tuskaisilla helteillä voi etsiä sen viileimmän paikan ja vaikka lueskella. Itse kyllä lauantaina olin liikkeellä 32 asteen helteellä. Oli liian lämmintä, vaikka suuri osa ajasta kului risteillen Päijänteellä.

    Marjamatilda,
    Jotkut vanhat sananparret pitävät paikkansa vielä tässä alati muuttuvassa maailmassa. Minulle riittäisi sellainen 22-23 astetta. :)

    mm,
    Niin se taitaa olla. Paljasjalkaisia kaupunkilaisiakin on toki paljon, mutta me useimmat olemme kai junan- tai linja-auton viemiä tai tuomia. Ja kun puhun kaupunkilaisuudesta, se taitaa mennä vanhan maantiedon mukaan, jolloin oli vielä ne kymmenen kauppalaa.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!