Katson peiliin

Jos opettaja alkaa haukotuttaa omalla oppitunnilla, saattaa olla aika ns. katsoa peiliin. Itselläni on viime aikoina ollut hankaluuksia motivoitua kirjoittamaan yhtään mitään tänne blogiin. Siitä kai voi suoraan päätellä, ettei minulle tapahdu mitään. Mutta ketä kiinnostaa, että kävin esimerkiksi tänään ties kuinka monennen kerran purentafysiologilla tarkistuttamassa purentani? Ja että menomatkalla vein ison pinon reseptejä apteekkiin, jossa tuttu proviisori selvitti reseptikasasta, että tiettyä verenpainelääkettä pitäisi vielä löytyä kotoa. Lunta oli satanut reilusti ja aurauskalusto oli liikkeellä. Naapuritaloyhtiössä näkyy alkaneen ikkunoiden vaihto. Keskellä kylmintä talvea. Tiet olivat polanteisia ja lämpötila, kolme miinusastetta, varoitti liukkaudesta. Olimme aamulla etsineet sitä lääkepakkausta. Löysin sen heti, kun pääsin kotiin. Olin tosin liukastua astuessani matottomalle eteisen lattialle, koska mieheni oli adrenaliinipuuskassaan kantanut matot ulos. Ei onneksi käynyt kuinkaan. Sitten söimme valmisruokaa, koska kaupunkireissu sattui hankalasti lounasajaksi. Mies kuvitteli ostaneensa kirjolohikiusausta, mutta kinkkukiusausta me joka tapauksessa söimme. Sitten merkitsin kalenteriin kaksi uutta hammaslääkäriaikaa. Samalla vilkaisin sähköpostin ja näin, että mustaa ja valkoista-haastekuvaan oli tullut muutama kommentti. Olin päättänyt olla laittamatta sinne enää kuvaa, mutta mihin vanha koira karvoistaan pääsee. Sellaista eestaas vuohkoomista. Kirjoitan, en kirjoita, kirjoitan, en kirjoita. Tuo kuva, ei tämä voisi olla parempi. Molemmissa kynnys kasvaa, päivitystahti harvenee. Lukijat pitkästyvät ja itse kirjoittaja ikävystyy. Aikoo deletoida koko bloginsa, mutta jokin jarruttaa ja kirjoittaja käy lukemassa jonkin kauan kauan sitten kirjoittamansa tekstin eikä oikein usko, miten se olikin niin mielenkiintoinen ja tärkeä hänelle itselleen. Kuin nyrkki silmään osuu sitten monen klikkauksen jälkeen täällä seittiverkossa copybloggeriin ja huomaa, että täällähän tämä(kin) kaikki on jo sanottu. Ja niin paljon paremmin.

Conversation in social media is supposed to be “open source,” right?

We’re supposed to gain energy and excitement from being open to the entire internet, to ideas that come to us from literally every corner of the globe.

But too often “social media” turns into a predictably closed circuit of the same people having the same conversation.

Finding your own tribe can be a wonderful thing. It can also make your blog unbearably boring.

The move from “wonderful” to “boring” happens when we fall into a pattern of always interacting with the same people, always talking about the same topics, and always reinforcing existing networks. There’s no growth, only stagnation.

I’ve seen this happen often with myself. I think that I’m growing and cultivating, but all I’m doing is reinforcing what’s already there. (Jonathan Mead in copyblogger)