Tuiskua, polanteita, aurinkoa

Eilinen aamutuisku pakkasineen lupasi siedettävää ajokeliä. Olin painini paininut ja päättänyt sittenkin lähteä katsomaan äitiä - kauas. Minkä sitä itselleen mahtaa? Selkävärkkini toimii sillä(kin) tavalla oudosti, että henkilöautoon asettautuminen onnistuu kuskin puolelta kivuttomammin. Siis ajaisin itse niin pitkälle kuin jaksan.

Lämpötila vaihteli kuuden ja seitsemän miinusasteen välillä, lunta sateli hiljalleen lisää. Aurauskalusto oli liikkeellä, mutta se ei aiheuttanut minkäänlaista hidastelua. Minä olin ehkä jonkinasteinen jononmuodostaja, en toki paha, koska vain vajaa kymmenen autoa ohitti eikä jono ollut missään vaiheessa juuri viittä autoa pitempi. Aamuinen harmaus vaihtui kirkkaaksi talvipäiväksi. Tienvarsien ladut olivat hyvässä kunnossa, pilkkijöitä siellä täällä, Jyväskylässä luistelijoita ja hiihtäjiä jää mustanaan. Avovettä ei juuri missään. Jokunen puronpahanen siellä täällä. Suurin osa matkasta oli vitivalkoista koskematonta hankea tai järvenselkää. Kunnon talvea vihdoin.

Perillä oli tarkoitus seurata punaisia ristejä. Ykskaks olin jo ohi koko keskustan eikä ensimmäistäkään punaista ristiä ollut näkynyt. Syykin selvisi. Ellei sairaalassa ole yöpäivystystä, kyseisiä merkkejä ei saa enää olla.

Edellisellä kerralla tavatessamme äitini paistoi minulle vielä itse vohveleita. Nyt hän on jo muutaman viikon ollut miltei vuoteen omana. Hän sinnitteli aikansa, ehkä liian pitkään, kotona huonokuntoisena. Kun vuosikymmeniä on takana jo lähemmä yhdeksänkymmentä, vuodepotilaaksi joutuminen vie voimat yllättävän äkkiä. Hyvä asia on, ettei hänellä ole kipuja. Ja on päässyt 24/7 hoitoon. Kunhan vielä saisivat selville, onko kyse jostakin hoidettavissa olevasta tilasta. Narsissit olivat kuihtumassa. Suklaamunat ja karamellit koskematta. Huonovointisena ei maistu herkutkaan.