Sateista mutta lämmintä lokakuuta

Me ihmiset olemme osa luontoa.  Olen seurannut ikkunasta, miten vieri vieressä kasvavat lehtipuut pudottavat kesäasunsa eri aikaan. Toinen on jo aivan alaston, toinen vielä osin vihertää. Kasvualusta ja valo ehkä vaikuttavat. Luulisi niistä kummankin saaneen saman määrän lämpöä, vettä ja ravinteita, koska juuret ovat kumminkin samassa maaperässä, peräti ristikkäin ja lomittain. Niin liki. Vaan ei.

 

Syksyyntyy tämä tästä. Heitimme vihdoin ahkeraliisan pois parvekkeelta. Vielä poimin muutaman uuden varren pihapenkin liperistä kuivumaan. Pientareilla puna-apila, siankärsämö eivät anna periksi. Sen sijaan hämmästyin, kun näin vielä metsäkurjenpolven ja päivänkakkaran kukkivan. Ei, ei se ollut se peltosaunio, vaan aito leucanthemum vulgare, Keski-Suomen maakuntakukka, jonka olen lapsena oppinut  nimellä  crysanthemum leucanthemum. En ole perehtynyt, milloin ja miksi nämä tieteelliset nimet ovat muuttuneet. Mikään ei ole todempaa kuin jatkuva muutos.

Linturintamalla on käyty pihapihlajien marjoista huikeita taistoja. Tilhet. Ajoittain istuvat kylläisen näköisinä runsaasti pituutta venähtäneiden koivujen nyt jo lehdettömillä latvaoksilla. Veivät sen mitä räksiltä jäi. Tintit kuikkivat ikkunasta sisään. Joku lentää suoraan ikkunalasiin aurinkoisella säällä. Mitä lie pihassa tapahtunut, kun eräänä aamuna löytyi vain kasa höyheniä.

Sisällä joulukaktus avaa pian kukkansa, passiflora citrina muutaman melkein joka päivä. On harmaata ja märkää ja rapaista ja liukastakin siellä missä lehdet ovat liimautuneet märkään alustaansa. Lämmintä tuntuu vielä riittävän tälle syyslomaviikolle. Ja sadetta sadetta. Sitä jotenkin olisi tahtonut nähdä kuivan syksyn kuulaine päivineen. Ruskaiset lehtikuuset ja lehtipuut antavat sentään valoa ja iloa. Ja se joutsenperhe, joka tänäkin syksynä levähti tuossa lammella ihan lähellä ja se eilinen muutaman joutsenen, tosin etäinen, ylilento. Suunta ei ollut vielä etelään.