3. toukokuuta 2011

Vir(i)kkeitä


Minut on luultavasti nimetty isänäidin mukaan. Hänen toinen nimensä oli Elisabet. Tuskin kuitenkaan Englannin kuningattarella on ollut asian kanssa mitään tekemistä. Riippuu siitä, kuinka haluaa asian nähdä. Koskaan en saanut vastauksia edesmenneiltä vanhemmiltani, miksi minulle valittiin tämä nimi, millainen vauva olin ja miten kehityin. Mitään muistiinmerkintöjä minusta ei ole. Lapsuusmuistoni alkavat siitä, mitä itse muistan.

Ruotsissa on juuri ilmestynyt Emilia Aldrinin väitöstutkimus lasten nimeämisestä: Namnval som social handling: Val av förnamn och samtal om förnamn bland föräldrar i Göteborg 2007–2009.

Ko. tutkimus koskee lähimenneisyyttä yhdessä tietyssä kaupungissa naapurimaassa eikä tietenkään ole suoraan verrattavissa viime vuosisadan puolivälin Suomen yhteiskunnallisiin oloihin. Olen joskus miettinyt omaa taivaltani korpiseudun pientilalta monen mutkan ja yllättävienkin käänteiden kautta puoliurbaaniksi itsensä lapseksi tuntevaksi aikuiseksi, joka kaipaa metsän syliin, vaikka tietää, ettei siellä enää pärjäisi.  Metsäläinen ja suomaalainen olen, sillä aukea suomaisema mättäineen, hetteikköineen, lampilämpäreineen ja erämaajärvineen on minun mielimaisemani.

Käsittääkseni en ole kuitenkaan kotona syntynyt. Jotkut äidit haluavat nykyisin synnyttää kotona. Sata vuotta sitten se oli tapa.  Tätini kertoman mukaan 1920-luvulla hänen veljensä oli lapioinut marraskuussa metristä lumihankea auki, että kätilö pääsisi paikalle. Joskus kätilö ehti paikalle ajoissa, joskus taas ei. Ennen oli kai jokaisessa kylässä oma lapsenpäästäjä. Mielenkiintoista oli, että kotikyläni kätilön mies puolestaan oli ns. eläinten kätilö. Tämä osasi esim. kääntää vasikan lehmän kohdussa ja tarpeen tullen vaikka poistaa menetetyn vasikan, jotta edes lehmä pelastuisi.

Kylässä oli ainakin yksi talo, jonne lapsenpäästäjää ei koskaan kutsuttu, vaikka lapsia syntyi useita. Ovat isät siis ennenkin osanneet auttaa synnytyksissä. Vasta 70-luvulla isät otettiin mukaan synnytysvalmennukseen. Valmennus on nykyään siirtynyt suurelta osin nettiin, ja kätilöt ovat tällaisesta säästämisestä huolissaan.


Yöpakkaset, kevään etenemisen pysähtyminen kuin seinään, pohjoista puhuva tuuli, tummana laattana liikehtivä vettynyt jää ja liikenteen melu eivät paljon mieltä ylennä. On sentään jo sen verran sulaa, että ensimmäinen moottorivene on päässyt liikkeelle. Kalastaa kyllä kannattaisi, sillä kotimaisen kalan hinta on korkea. Hyviä tomaatteja saa sentään kilon neljällä eurolla.

8 kommenttia:

  1. Virkeitä virkkeitä, monenlaista virikettä. Minut on kiskonut maailmaan kylän lapsenpäästäjä kotisaunan lauteilla, sillä äiti ei ehtinyt marjametsästä sairaalaan, hyvä etten puolukkamättäälle tupsahtanut. Juokseminen kävi varmaan hyvästä valmennuksesta.
    Kun itse synnytin Suomessa, sairaalassa suuresti paheksuivat etten ollut saanut minkäänlaista valmennusta täällä. Kun miniäni siellä synnytti, ei valmennusta tarjottukaan, omin neuvoin sai pärjätä. Palataankohan taas takaisin entiseen tässäkin asiassa..

    VastaaPoista
  2. Sirokko,
    Oikeastaan koko aihe lähti uutisesta, miten vähän lapsia enää kastetaan pääkaupunkiseudulla. Nimi kuitenkiin annetaan jokaiselle. Suomessa sentään melkein kaikki kirjautuvat sotulla yksilöiksi.

    Hyvä sentään, että äitisi ehti edes kotiin sieltä marjametsästä. Pitäähän puolukat poimia. Itse kävin valmennuksessa, mutta mikään ei mennyt oppikirjojen mukaan. Siksi itse ainakain toivon, että synnytysyksikköjä säilyisi kohtuullisen tiheässä koko maassa.

    VastaaPoista
  3. Elisabeth on kaunis nimi, samoin Liisa. Niin varmaan vanhempiesikin mielestä. Ennen aikaan eivät äidit pitäneet päiväkirjoja lastensa kehityksestä. Se tapa taisi tulla vasta meidän ikäluokillemme.
    Kotisynnytykset taivavat nykyään olla aika harvinaisia, vaikka niistä joskus kuulee. Vielä 40-luvun alkupuolella maaseudulla koti oli yleisin ja lähes ainoa paikka synnyttää. Perheemme lapsista olin itse ainoa, joka syntyi sairaalassa. Vanhempi siskoni yhdeksän vuotta aikaisemmin oli meinannut syntyä matkarekeen talvella, mutta synnytyksen alettua oli poikettu matkalla osuneeseen tuttuun taloon synnyttämään. Mieheni oli mukana lastemme syntyessä, mutta isän mukanaolo oli siihen aikaan vielä harvinaista. Valmennuskursseja tuleville isille oli kuitenkin jo tarjolla. Vävyni piti itsestäänselvyytenä osallistua lapsenlapsemme synnytykseen. Niin kai nuoret isät nykyään lähes kaikki.

    VastaaPoista
  4. Lapsuusmaisepat pysyvat varmaan meissa jonkinlaisena tarpeena koko elemamme ajan. Meren rannalla syntyneena, siella kasvaneena (vaikka eniten kaupungissa), joskus tuntuu silta etten parjaa ilman vetta (mieluiten merta) vaikken edes mene ihan rannalle joka paiva (tai edes joka viikko). Meri vaan on siella. Parin kilometrin paassa.

    VastaaPoista
  5. Laila,
    Onneksi ei ollut pitkä metsätaival rekikyydissä sisaresi syntyessä. Niitäkin oli ja on.

    Kameratkin olivat niin harvinaisia, että niitä pelättiin. Nykylapset ovat jo hyvin ajan hermolla, kun osaavat pyytää näyttämään heti heistä juuri otettuja kuvia. :)

    HPY,
    Niin se taitaa olla. Ensimmäiset muistikuvat ovat vahvimmat ja säilyvät elämän loppuun saakka. Olen kuullut monta tarinaa, miten jo dementoitunutkin vanhus on halunnut lähteä/lähtenyt "kotiin" viimeisenä tekonaan.

    Meri on äärettömyydessään ja vaihtevaisuudessaan sisämaan maisemia voimakkaampi, joten siihen kiinnittyy varmaankin vielä vahvemmin tunne/mielikuvamuistositein.

    VastaaPoista
  6. Minut on nimetty isäni mukaan. Sellainen oli tapa itäisessä Suomessa, että ensimmäinen poika sai tavallisesti isänsä nimen ja ensimmäinen tyttö äitinsä.

    VastaaPoista
  7. a-kh,
    Niin se varmaankin on mennyt. Nykyisin nimiä annetaan useampia, joten perustelutkin ovat muuttuneet. Melkein aina ainakin joku nimistä löytyy edellisistä sukupolvista.

    Rakkailla lapsilla on monta nimeä.

    VastaaPoista
  8. Laitanpa tänne vielä yhden osoitteen nimiasioista. Linkin teko ei onnistunut, joten mennään siitä mistä aita on matalin.

    Tuonne: http://goo.gl/y2tE5

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!