Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella on tunnustettu kirjailija ja suosikkejani jo siksikin, että olemme istuneet aikoinaan samoilla luennoilla ja illanistujaisissa British Councilissa. Olen lukenut melkein koko hänen tuotantonsa, osan ruotsiksi, osan käännettynä. Viimeisimpänä uppouduin varsinkin Ruotsissa rajuakin kritiikkiä saaneeseen kirjaan Illalla pelataan Afrikan tähteä Isovanhemmista ja lapsenlapsista (När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn), suom. Raija Viitanen, Tammi, 2008.

Käytän tässä tekstissäni tarkoituksella sanoja famu, isän äiti, ja mummu, äidin äiti, jotta kirjailijan keskeinen viesti tulisi esiin. Suomen kielessä on vain mummu, mamma, mummo jne, joista ei käy ilmi, kumman vanhemman äidistä kulloinkin puhutaan. Minä olen lapsenlapsilleni mummu, vaikka olen oikeastaan famu, kuten kirjailijakin. Siksikin teos kosketti kovin. Kirjailijan tavoin googlasin molemmat sanat: mormor 2 760 000 osumaa, farmor 1 570 000 osumaa. :)

Kirjailija käsittelee terävästi, mutta lempeydellä famun ja mummun asemaa perheissä, ei ainoastaan omana henkilökohtaisena kokemuksenaan, vaan yleisellä tasolla monimutkaistuneessa ja globalisoituneessa maailmassamme. Maailmassa, jossa perhe- ja sukuyhteydet ovat kaventuneet, vaikka välineet yhteydenpitoon ovat parantuneet.

Traagista on aikataulutettu isovanhemmuus ( en sano mummous, koska en halua ). Lastenlasten kohtaamisiin latautuu valtavat odotukset ja alitajuinen etukäteissuru toisiinsa tutustumisen ajan rajallisuudesta. Onhan meillä toki joitakin yhteisiä juttuja, salaisuuksiakin. On asioita, joita voi tehdä vain meillä. Leikkiä kauppaa, tehdä sydämen- tai muuminmuotoisia voileipiä, virkata sormilla...

”En suinkaan kirjoita vain niille, joilla on lapsenlapsia. Kirjoitan kaikille, jotka ovat lapsenlapsia. Sellainenkin ihminen, joka ei ole ikinä elämässään toivonut lapsenlapsia (elämän jälkiruokaa, lisäys minun), muistelee kuitenkin joskus menneitä, omia isovanhempiaan. Vanhemmiten muistelemme useammin menneitä.” Emt. s. 9

Kirjailija käyttää Kalevalan kuvausta Lemminkäisen kuolemasta ja siitä, miten hänen äitinsä lähtee Tuonelan joelle kokoamaan poikaansa. Tässä yhteydessä kirjailija tulee ajatelleeksi englannin sanaa remember ja tajuaa hetkessä, että se tarkoittaakin re-member.

”Muistoissa voimme saada kuolleet takaisin, voimme antaa heille jälleen elämän.” Emt. s. 57

Itselläni oli, tosin etäinen, famu. Muistan, miten kerran ollessani vastassa häntä linja-autolla, famu ajattelemattomuuttaan istutti alle kymmenikäisen pikkutytön sieluuni ikävän ajatusmallin siitä, että ihmisen elämä menee pilalle silloin kun hän saa lapsen. Aikuisten sanomiset ja sanomatta jättämiset piirtyvät syvämuistiin, mutta tätä en koskaan jostakin syystä uskonut. Hänellähän oli yksi ainokainen lapsi, isäni. Meitä sisaruksia oli jo puoli tusinaa ja lisää tulossa. Yhtään lahjaa en muista famulta saaneeni. Koskaan.

Mummu on jäänyt vielä etäisemmäksi, koska hän kuoli ennen syntymääni eikä äitini koskaan kertonut hänestä oikeastaan mitään. Olen itse haalinut tädeiltä ja serkuilta tiedonmurusia ymmärtääkseni, miksi hänestä(kin) vaiettiin.

Omat vanhempani toteuttivat isovanhemmuuttaan minun lasteni kohdalla siten, että he vain spontaanisti ilmoittivat tulevansa käymään. Eivät he heittäytyneet lattialle leikkimään eivätkä askartelemaan heidän kanssaan. He olivat vain aikuisina läsnä. Äitini muisti lapsiaan ja lapsenlapsiaan myös jokavuotisilla joululahjavillasukilla. Anoppia, famua, piti aina erikseen pyytää kylään. Hänellähän oli se Mazzarellan mielestä parempi ja kadehdittava l. mummun osa tyttäriensä perheissä ja heidän lapsiensa hoitajana.

Kirja on vaikuttavaa, syvälle luotaavaa luettavaa ehkä juuri omien tunteiden, kateuden, häpeän, tarvitsevuuden ja riippuvuuden uloskirjoittamisen vuoksi.

”Puhutteko te minusta ollenkaan, kun me emme ole yhdessä?” Emt. s.239

Kirjan lukemista suosittelen lämpimästi.