Vanhan kartan mukaan (uusi ilmainen tuloste oli jo joutunut jonnekin hukkaan) suunnistimme vanhalla kartalla ulkoilureitille Karttulan suuntaan. Kun kartta näyttää suota, minä miellän sen avonaiseksi aapasuoksi, tuulen tulla ja mennä. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä, ehkä ihmisen avustuksella. Ainoita aurinkoisia väyliä olivat metsäautotiet. Onneksi reittimme varrella olleet puomit olivat auki. Pientareilla kukkivat rentunruusut, mesiangervot, kultapiiskut, syysmaitiaiset, harakankellot, kaikenlaiset heinät iloisen värikkäistä ohdakkeita unohtamatta. Ja ne öttiäisten rakastamat putkikasvit (kuvassa), joiden nimeä en nyt muista. Kaksin saimme kulkea enkä ihmettele lainkaan. Varsinaiset vaeltajat poikkeavat luontopoluille, joille minun kunnollani ei ole ehkä enää menemistä. Ei ainakaan erämaissa.
Oli kuitenkin mukava edes nähdä syöksyileviä sudenkorentoja. Jokin korento istahti hetkeksi hiekkatielle. Eivät siinä siivet erottuneet. Perhosiakin oli liikkeellä, sinisiipiä kuten vuosi sitten huomattavasti avarammissa maisemissa Huuhkajankierroksella, jonka kiersin typeryyksissäni uhkarohkeasti yksin. Nyt sentään puolitin riskin sekä matkan pituudessa että siinä, etten lähtenyt yksin pelkän kännykän ja kameran varassa. Kävimme täällä asti, mutta eväät söimme vasta palattuamme, koska kyseinen laavu oli mielestämme kovin synkässä paikassa, tosin vuolaana virtaavan kosken partaalla. Vedestä ei tänä kesänä ole puutetta.
Kauniissa maisemissa olet kulkenut. Oih!
VastaaPoistaVoimistavia ja elvyttäviä, kivutonta!
Jutuissa on parempi kuva kuin kuvissa.
VastaaPoistaHaavetar,
VastaaPoistaKukkia ja hyönteisiä riittää...
Ja menemisiäkin on nyt ollut.
A-K.H.,
Kiitos.
Minulla alkaa olla jo kokoelma tunnistamattomia ötököitä (tunnistamattomien kasvien lisäksi).