Kaikki muuttuu ja muuttaakin pitäisi

Automatkustaminen on ainoa vaihtoehto, kun en pysty pyöräilemään ja haluan käydä vilkaisemassa vanhastaan tuttuja reittejä. Ajanvirta oli vain kasvattanut tienvarret tukkoon eikä tuttuutta enää tuntunutkaan. Uusiin suuntiinko pitää lähteä ettei pety? Vastavirtaan kiersimme mieheni kanssa ammoisen muuttomatkamme tänne silloiseen pohjoiseen. (Nykyään tämä kaupunki on keskellä Suomea.) Kävimme etsimässä avaran pellon laidalla sijainneen omakotitalon, jossa asuimme joskus. Sekin rakennus oli korkean kasvillisuuden peitossa ja liian täyteen rakennetun alueen kätkössä. Kirkko oli ainoa majakka. Katukilpikin oli oksiston piilossa.

Entiset työpaikat löytyivät helpommin. Vanhin koulurakennus näytti entiseltään, kaksi uudempaa olivat saaneet siipiä ja ikkunoita eri suuntiin. Tuttu parkkiruutu löytyi säilyneen kivitalon kupeesta. Tosin siitäkin olivat parvekkeet, ne vanhat ulospuskevat, revitty irti. Ilmeisesti remontin tieltä. Pari tärkeää kohdetta jäi käymättä ja kuvaamatta, koska heti alkumatkasta menoa jarrutti tienmerkintäkone. Enpä ollut aikoihin ykkösellä joutunut ajamaankaan. Kymijoki ylittyi huomaamatta ja aloimme laskea naapurimaan kuuluja autorekkoja. Ei niitä neljääkymmentä useampaa ehtinyt tulla vastaan. Ihmettelin myös maiseman äkkinäistä pohjanmaalaistumista. Hetkeksi. Olihan se outoa tulla pääkaupunkiseudulle eri suunnasta kuin tavallisesti.

Illansuussa meitä odotti ulos katettu juhlava päivällinen ja mansikkakakkukahvit vielä mustaherukkamoussejälkiruoan päälle. Vastaanotto oli mitä lämpimin, vaikka koko lapsikatras oli kuumeessa. Yhdessä söimme. Tosin sylipula oli tavallista isompi. En ole ennen tiennytkään, että ampiainen on kalansyöjä. Ne myös viihtyivät päivällisen kimpussa. Eniten niitä kiinnosti savulohi. Kävivät sieppaamassa lautasilta palasia ja luultavasti harhautuskierroksen kautta veivät ne pesäänsä, jonka paikka on arvoitus. Olin aina ajatellut, että sokeriset mehut tai hillot houkuttaisivat niitä paikalle. On myönnettävä, että mokomat haittahyönteiset häiritsivät pahasti ateriointiamme toisenakin päivänä. Lapsiakin. Kaiken kukkuraksi yksi rontti pisti pienimmäistä, joka oli jo muutenkin korvakipeä. Onneksi hän ei ollut allerginen ja säästyimme toiselta lääkärireissulta saman päivän nimiin. Sain sentään yhden sisälle asti päässeen ampiaisen hengiltä.