Tarkkailua tatamilla

A human being? Minä? Kunpa osaisinkin olla. Sininen tatami isossa hiljaisessa salissa tuntuu sopivalta alustalta. Hengitysharjoitukset ja rullaukset on tehty. Nyt tulisi osata vain olla. Reagoimatta yhtään mitenkään yhtään mihinkään. Antaa ajatusten tulla ja mennä. Silmät saavat olla auki tai kiinni, pakottamatta. Olen polvikoukkuasennossa kantapäät tatamilla ja pään alla juuri minun niskalleni sopivaksi asetettu matala korotus.

Kuuntelen ohjaajan hidasta rauhoittavaa puhetta, ohjeita. Haen vääriin asentoihin kiristyneen ja siksikin kipeän kehoni rajoja ja kehon oikeita suuntia. En mittaa, en vertaa. En muuta asentoa. Ajattelen, vain ajattelen selälleni pituutta lisää, välilevyille tilaa. Olkapäitä alemmaksi ja lähemmäksi lattiaa. En käske enkä vaadi. Ajattelen vain, mutta en liikahdakaan. Olen. Odotan. Painovoima tekee työn puolestani.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua on aika nousta ylös. Lapsen lailla. Miten tämä lapsi nousee ylös? Hän tarvitsee kädet avukseen. Hänen on levättävä hetki istuen, jotta verenpaine tasaantuu. Siitä sitten harkitusti ja rauhallisesti seisomaan. Paino kantapäille, polvitaipeiden pienenpieni koukistus, nilkkojen rentoutus. Seison tavoiteasennossa. Minusta tuntuu, että olen kaatua eteenpäin. Tästä on vielä pitkä matka perille.

Olen uuvuksissa tunnin aktiiviharjoitteista. Kyllä, viimeiset kaksikymmentä minuuttia olivat myös aktiivisia. Olin aktiivisessa lepotilassa. Ensimmäisen kerran ohjatusti. Siinä määrin kuin kehoni, a human doing, oli valmis luopumaan tekemisestään, yrittämisestään. Ajan kotiin ja olen kuin pitkän päivätyön tehnyt. Nukuin pitempään kuin tavallisesti. Olemisessako onkin kivuttomamman elämän salaisuus? Sittenkin. Koulukuntia ja hoitosuuntia riittää. Aika näyttää, miten tämä vaikuttaa.

Rytmikäs sade rummuttaa peltikattoon. Tuuli kääntää pihlajanlehdet nurin. Tuomenkukkalumi on peseytynyt puroihin. Maa janosi vettä ja saa nyt sitä. Runsaalla kädellä. Aamulla lampi (kuvassa) puski taas usvaa. On ollut sisäpäivä.