Missä pajunkissat?

Vähät välitin lätäkköriitteistä. Vaihdoin jarrut vaelluskengistä kävelykenkiin, koska ensin mainituilla kipeytyivät etureidet. Otin tällä kertaa kamerankin vyölaukkuun, jos vaikka näkisin pajunkissoja jossakin. Pilvien takaa lämmittävä aurinko on silmille armollisempi. Pystyin katselemaan hiukan ympäristöä. Lähistölle nousee muumitalonsininen talo. Toisessakin rakenteilla olevassa talossa on samaa sinistä. Suomalaiset ovat selvästi mieltyneet siniseen punamullan sijasta.

Lumipenkat ovat korkeat, hanget muuten puhtaat, mutta havupuiden alla neulastuneet. Kevään merkkejä. Käveleskelin sauvojen kanssa taas liian kauas. Piikkipohjilla kävellessä tiellä täytyy olla joko lunta tai jäätä. Pelkkä asvaltti on hankala. Kävelin kissojen toivossa lammelle asti. (Panin merkille, että syksyllä tehty uusi kävelytie on jo halki.) Silti en nähnyt yhtään pajua sellaisessa paikassa, että olisin voinut ottaa - edes kuvan. Noin kymmenen metrin päässä tiestä hangen keskellä ehkä kolmen metrin korkeudessa olin erottavinani muutaman latvakissan. Kuvasin sitten talventörröttäjiä, tuulen heittämiä. Ulkoilijoita oli liikkeellä vain muutama. Koirien kävelyttäjiä. Lapsiperheitä oli puistossa leikkimässä vuorenvalloitusta.

Kiersin koulun kautta. Luminen luiska ladulle palautti mieleeni ensimmäisen talven tässä kaupungissa. Kävimme siinä laskemassa mäkeä lasten kanssa. Muutenkin tuttu reitti. Kansalaisopiston kuntojumppa maanantaisin ja toinen tunti torstaisin. Vuosikausia. Opin tuntemaan ulkonäöltä melkein kaikki tämän lähiön naiset. Vieläkin tervehdimme, vaikka en ole vuosiin päässyt mukaan.

Muistaakseni rampin vieressä kasvoi ennen pajuja. Kauppakeskuksen rakentamisen vaatimat silta- ja katumuutostyöt ovat ehkä nielleet ne.