22. tammikuuta 2008

Titityytä

Nyt sitä on. Vitivalkoista pumpulia, ei puuteria. Herkästi putoilevaa, haurasta, harsomaista, kevyttä huntua puitten ja pensaitten yllä. Kuva ei ole tätä päivää. Jätin kameran kotiin säästääkseni oikeaa hartiaa. Kuvatessa jotenkin unohdan kehonhallinnan (joka on hikistä kokopäivätyötä eikä mitään pilatesta eikä aleksanteritekniikkaa) eikä siitä hyvä seuraa.

Odotin yli puolen päivän omalääkärin puhelinsoittoa. Jumppasin, venyttelin. Yritin lukea. Kahtakin eri kirjaa. Keskittyminen on nollassa. Kävelin ikkunasta toiseen. Oli hirmuinen hapen ikävä. En kyllä selältä pystynyt istumaankaan. Taas entrattiin lääkitystä takaisin entiseen malliin. Uusi korotti verenpainetta ja nosti sykettä.

Nämä jatkuvat lääkekokeilut antavat toivoa hetkeksi ja epäonnistuessaan tekevät hallaa. Ärsyyntynyt pieni minäni kiskoi SI-liivin tueksi, kiinnitti kantapiikit kenkiin ja nappasi sauvat ovenpielestä. Olipa kirkasta, vaikka taivas oli pilvessä. Lumeen vangittu valo sattui silmiin. Köpöttelin hiekoitettua kävelytietä aikani. Seurailin koulusta palaavia alakoululaisia. Ihmettelin miten nykyään reput ulottuvat puolireiteen asti. Eikö enää saa lapsille sopivan kokoisia reppuja? (Muistin oman vihreäkankaisen sopivan kokoisen ekaluokkalaisen reppuni. Hetken kuvittelin astelevani hevosenjäljissä tai reen raiteella. Yritin puristautua muistokuplan sisään, että kiristys helpottuisi.) Näki miten juuri ja juuri mustikanvarvut peittävä lumikerros houkutti lapsia kiertoteille ja ojanpohjiin testaamaan lumen alle jääneen jään vahvuutta. Lumisina sitten heitettiin heipat erotessa.

Paluumatkalla valtaisa aurausauto oli aurata minutkin. Koska en mitenkään päässyt sen tieltä pois, päätin jäädä seisomaan paikalleni ja odottaa, mitä tapahtuisi. Auto hidasti ja hidasti ja ohitti minut viiden sentin päästä. Kiihdytti sitten taas vauhtiaan. Olipa ymmärtävä kuski. Uskon hänen hidastetuista liikkeistäni osanneen päätellä, miten tulee toimia. Autojen äänten hetkeksi häivyttyä aloin kuulla voimakasta vanhanaikaista titityytä kolmine tavuineen ja pitkään. Kotiin saakka. Se on kevät.

6 kommenttia:

  1. Onpa teillä lunta, ihan aura-autotyöskentelyyn asti. Tänään aamulla havaitsin itse, että lunta on sadellut, mutta täällä vielä vain muutama sentti eli ihan vaan nimeksi. :)
    Kurjaa, että lääkkeistä saa kaikenlaisia sivuvaikutuksia ja sitten pitänee vaihtaa takaisin entisen laiseen lääkitykseen.

    Parempia vointeja sinulle! :)

    VastaaPoista
  2. Älä puhu vielä mitään keväästä. Pakkasherra nurkissa jo paukuttaa.

    VastaaPoista
  3. Tarjuska,
    Tuo kuva on historiaa ehkä 20 vuoden takaa. Kuvassa olevaa rakennustakaan ei enää ole.

    Mutta kyllä täällä jo aurataan teitä nytkin.

    Kurjaa noiden lääkkeiden kanssa on juuri tuo, että toisella aiheutetaan uutta vaivaa, jota sitten taas hoidetaan toisella ja niin edelleen. Dosetti pursuaa. Tuttua varmaan sinullekin.

    AKH,
    Titityyt tekivät tepposensa ja hyvä niin. :)

    VastaaPoista
  4. Haastan sinut Päivän ekoteko-kampanjaan. Lisää studiolla...

    VastaaPoista
  5. Oih tuollaista pakkaslumimäärää!

    Täällä on kuin sirottimen kanssa kitsaasti ripoteltu. Kaunista toki sekin. Kevät ei tule ennen talvea, siksi sitä talvea niiiin kaipaan. Talvi tuo kevään, ei pitkittynyt syksy...

    Voimia ja iloja!

    VastaaPoista
  6. Mariar,
    Haaste otettu vastaan.

    Haavetar,
    Joka vuosi se talvi on tullut - lopulta. Tänään paistoi jo aurinkokin hetken. Kirkastuva sää tietää pakkasia. Jospa sinnekin...

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!