Elämän valttikortit?

Onko minun hihassani enää yhtään kunnon korttia jäljellä? Olen säästänyt kaikki vanhat kortit postikortteja myöten. Neuvolakortit, potilaskortit, kirjastokortit, pankkikortit, käyntikortit, passit ja propuskat. Onhan noita kortteja kasaantunut ja niillä on jokaisella oma tarinansa.
Monet niistä ovat jo niin kuluneet ja haalistuneet, ettei kaikista ota selvää. Pitäisi kai laittaa osa silppurin ruuaksi, koska ne saattavat sisältää arkaluonteista tietoa.

Silppurista sitten hyppäänkin suoraan myllyyn. Olen elämäni aikana käynyt vain kerran pari toimivassa myllyssä. Lapsena muistan miten pääsin kerran pappani matkassa hevoskyydillä myllylle jauhattamaan talkkunoita. Ne talkkunat ovat jääneet mieleeni, koska niiden keittäminen oli luotettu minulle melko piskuisena. Saattoi mukana olla muutakin Luojan viljaa. Vilja-aitan tynnyreistä ja laareista jyvät säkitettiin ja kuljetettiin myllynkivien ruuaksi. Mikä ihana tuoksu! Eikä paksuna mattona kaiken kattava jauhopöly lainkaan henkeä ahdistanut. Jossakin vaiheessa pellot sitten pantiin pakettiin ja jauhotkin piti alkaa ostaa kaupasta pienemmissä erissä.

Mylly sana tuo mieleen kosken jatkuvan kohinan, myllynkivien kolkkeen. Ja myllärin jauhon puuteroimat kasvot ja vaatteet. Oli se vaan ihme nähdä, miten koski jauhoi jyvät lämpimiksi jauhoiksi. Kun oli vuosia myöhemmin aika alkaa elää jalat oman pöydän alla, kaikki leipomistarvikkeet hankittiin suoraan kaupasta. Aluksi jauhojen kilohinta oli edullisin isoissa pakkauksissa. Jossakin vaiheessa onneksi hoksasin, että kahden kilon vehnäjauhopussi olikin halvempi kuin esim. viiden kilon pakkaus. Saman ilmiön osasin sittemmin ottaa huomioon muitakin ruokatarvikkeita hankkiessa. Kysyntä määrää, mikä koko on edullisin. Nyt tuolla kaupassa ei enää pärjää kunnolla päässälaskutaidolla, kun eurot on edelleenkin hankalissa tapauksissa muutettava salaa markoiksi. Se ei kyllä oikein kannata, koska hinnat tuntuvat vain korkeammilta. Mutta kortillahan sitä maksetaan. Ei rahaa enää tarvita. Nytkin ovat kompastella ennen vuodenvaihdetta Suomen pankkiin toimitettuihin markkoja täynnä oleviin sukkiin. Oli nimittäin korkea aika palauttaa kolikkonsa, jos ne halusi euroina kulutuksen kitaan.

On vain täytynyt tottua kaikkeen uuteen. Ja hyvin olen korttiutunutkin, koska joskus riihikuivalla (mitähän se on) rahalla maksaessani seison kassalla kuulakärkikynä tiukasti kädessäni valmiina allekirjoitusta varten. Lompakko muuten pitäisi uusia. Seteliosastoa tuskin tarvitsen, mutta lokerikkoja korttigallerialle sitäkin enemmän. Itse asiassa tilasin määräaikaistilauksen edellispostauksessa mainitsemaani aikakauslehteä, koska bonuksena saisin todella arvokkaan krokonahkaisen lompakon. On mitä odottaa. Ei meillä napeilla pelata. Korteilla kyllä.

Kuva on Stundarsista. Ajalta jolloin posti vielä kulki ja postissa oli pankki. Ja oli pankkikirja ja siinä kaunokirjoituksella kirjoitetut otot ja panot ja saldot. Ja ihmisillä töitä ja tultiin vähälläkin rahalla toimeen.