6. tammikuuta 2007

Lukuset

Oli sellainenkin aika kouluvuosina, että pientilakotimme oli talvet kylmillään ja piskuinen karja ruokolla naapurissa. Ruokolla oleminen tarkoitti sitä, että naapuri piti karjan talven yli ja sai sen tuoton siitä vastineeksi. Omat eväät eli heinät ja rehu taisivat kuulua sopimukseen.

Kun koulut loppuivat toukokuun lopussa, me lapset ja karja palasimme kotiin. Äitikin lomansa ajaksi. Kyllä se koti oli aina siellä. Se osoite säilyi muuttumattomana, vaikka muuten kiertolaisia olimmekin. En muista montako talvea meni näin, mutta ainakin kaksi. Silloin todella tiesi kesän alkamisajankohdan ja vallan kalenteritta. Tämän järjestelyn aikana sattui tulemaan meidän kinkerivuoromme. Muistan, miten äitiä stressasi, mitä sanaa ei tuolloin ollut vielä keksittykään, koko touhu. Oliko todella niin, että vuoroa ei olisi voinut vaihtaa? Kinkerithän pidettiin talvella lumien aikaan. Voin helposti kuvitella, miten suuri työ on järjestää kylmillään olevaan sähköttömään taloon jokin tilaisuus etätyönä. Kai siinä oli jokunen vapaapäivä otettava.

Kinkerit tarkoittivat järjestysvuorossa olevalle talolle aikamoista työpanosta. Ei se siihen jäänyt, että kirkkoherra ja kanttori kävivät työtehtäviensä vastineeksi syömässä, vaan oli varustauduttava leipomalla, siivoamalla, haalimalla istuimia tuvan täydeltä. Koko kylähän tulisi paikalle. Kinkeriväki istutettiin pitkille penkeille, jakkaroille kuulusteltavaksi. Jokin tekstiläksy oli osattava ulkoa ja muistaakseni virsikin. Sisältöjä en muista, mutta muistan mihin tuvan nurkkaan opetuspaikka oli rakennettu ja että pappi ja kanttori syötettiin kammarissa. Muu kinkeriväki sai tyytyä vähäisempään kestitykseen eli kahvitarjoiluun, ainakin meillä. Rahasta oli tiukkaa. Helpotus oli suuri, kun revohka saatiin onnellisesti läpi. Googlatessani kinkerit ja lukuset-sanoja jouduin näille sivuille.

8 kommenttia:

  1. Maksettiinko siitä mitään korvauksia vai oletettiinko, että talo tarjosi?

    Minä olen vain kerran ollut kinkereillä, alle kouluikäisenä. Kanttori otti minut talon kamarin nurkkaan ja kuulusteli kymmentä käskyä. En muistanut kuin seitsemän. Minulla on vieläkin tallella todistus osaamisestani.

    Rippikoulun kävin koulukaupungissani, eikä siinä yhteydessä tarvinnut enää osallistua kinkereille, kuten seitsemän vuotta minua vanhempi veljeni joutui tekemään.

    Kinkeritalossa (Siltalassa) oli sydämellinen täti, joka puhui minulle mukavia. Hän oli todennäköisesti psykohistorioitsija Juha Siltalan isän sisar.

    VastaaPoista
  2. En ole ollut kinkereillä, vaikka niitä kylällä oli. Rippikoulussa pärjäsin yli äyräiden.

    VastaaPoista
  3. "Kinkerit, lukukinkerit tai lukuset ovat olleet alun perin kirkon pitämiä kristinopin kuulustelutilaisuuksia. Vanhempien, isäntien, palkollisten ja muun työväen sekä lukuiässä olevien lasten tuli kokoontua lukupiireittäin. Ennen oppivelvollisuuden voimaan tuloa lukukinkereillä oli tärkeä kansansivistyksellinen vaikutus." Em. lainaus täältä:http://www.keuruu.fi/museo/kirkkoherrat.html
    , koska Keuruu oli naapuripitäjä.

    Oman kotikyläni kansakoulu on tosi vanha, koska äitini äiti, joka on kuollut ennen syntymääni, kuului sen johtokuntaan. Eli 50-luvulla ei kai enää lukutaitoa mitattu, vaan nimenomaan kristinopin tuntemusta.

    Lukusten kierrättäminen talosta taloon "tasasi" kustannukset. Ei niistä mitään maksettu käsittääkseni. Korjatkoon joku, jos tietää paremmin. Minulla on melko hatarat muistikuvat.

    VastaaPoista
  4. Obeesialle vielä,
    "Kansanopetuksen kannalta oli ensiarvoisen tärkeää lukukinkereiden vakiintuminen 1700-luvun loppupuolella. Seurakunnat jaettiin kinkeripiireihin. Kussakin piirissä talot järjestivät vuorollaan kinkerit. Sisäluvun ja kristinopin taitojen ohella kinkereillä tarkkailtiin seurakuntalaisten siveellisyyttä.

    Kinkereiden pelottavin tilaisuus oli lukutoimitus, josta pidettiin pöytäkirjaa. Siihen ja jokaisen lukijan henkilökohtaiseen lukuseteliin kirjattiin kunkin henkilön lukutaito erikoisella viivamerkinnällä. Kinkereiden yhteydessä keskusteltiin myös monista seurakunnallisista kysymyksistä, kuten sairaan- ja köyhäinhoidon järjestämisestä, pyhäkoulutyöstä ja hartauselämästä.

    Kinkereiden luonne muuttui 1900-luvun alussa kuulustelutilaisuuksista hartaustilaisuuksiksi, koska kansakoulut jo tuolloin huolehtivat alkeisopetuksesta. Kestilän lukukinkereiden päiväkirjoista käy kuitenkin selville, että 1920—1938 oli edelleen ohjelmassa niin sanottu ”lukuset”. 1920-luvun jälkeen Kestilässä alettiin pitää niin kutsuttuja kesäkinkereitä, jotka vastasivat osaksi pyhäkoulutarkastusta, osaksi lasten kuulustelua." ote täältä:
    http://www.kirjastovirma.net/koulut/kestila/02

    Ovat ajat muuttuneet!

    VastaaPoista
  5. Meillä oli koulussa aina lukukinkerit! Muistan että rovasti merkitsi tällaisia merkkejä lukukinkerotodistukseen: X, Y. tai Y.

    PS Toivottavasti kipea selkäsi paranee. Minullakin on ollut selkälihakset kipeinä, mutta sauvakävely auttaa selvästi.

    VastaaPoista
  6. Iines,
    Itse en muista saaneeni merkintöjä kinkereillä, mutta äidilläni on tallessa lukuseteli merkintöineen. Laittaisin siitä kuvan, jos se olisi mahdollista.

    Mitä selkään tulee, tämähän on kroonista. Ahtaumaa, prolapsia, kulumaa, nivelrikkoa... Ei tämä parane, tämän kanssa on vain opeteltava elämään. Päivät ovat onneksi erilaisia. Eilistä en ottaisi takaisin.

    VastaaPoista
  7. Olen tainnut olla poissa kotoa, kun en muista koko kinkereitä! :o)

    VastaaPoista
  8. Talvisin niitä pidettiin, kouluaikaan. Joten et ole ollut kotona. Silloin ei voi muistaakaan.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!