Verkossa

Melko useassa seuraamassani blogissa on on viime päivinä kirjoitettu bloggaamisesta ja saatu vilkasta keskustelua aikaan. Kateudesta vihreänä seuraan useiden taitavien kirjoittajien blogeja. Ihailen heidän tapaansa käsitellä kieltä ja aiheiden syvällisyyttä ja kattavuutta. Itse olen osallistunut netin kautta yhdelle kirjoittajakurssille saadakseni jonkinlaista palautetta, koska minussakin, kuten monessa meistä, asuu pieni kirjailija. Tämä uloskirjoittaminen jossakin määrin käy myös oman elämän haavojen laastariksi.

Melkein vuoden kirjoitin listautumatta ja laskureitta. Näkyvä vuorovaikutteisuus alkoi vasta listautumisen jälkeen ja uskaltauduttuani kommentoida jotakin omaa elämäntilannettani sivuavaa postausta. Ja kerran listalla, aina listalla. Sittemmin uutisiin asti nousseet blogit olivat siis jo tuttu ilmiö. Siinä tunsi olevansa aallon harjalla. Hei, miten näistä nyt vasta uutisoidaan, tämähän on ja vanha juttu. Ammattilaiset ovat ottaneet blogit omakseen. Päivälehdissä julkaistaan blogeja ja moniin TV-ohjelmiin liittyy mahdollisuus reagoida netin kautta.

Itse aloitin netin käytön uudelleen vierailemalla säännöllisesti parilla keskustelufoorumilla hakemassa tietoja ja vertaistukea, jota en tuntenut saavani muualta. Uudelleen sillä pidin pitkän tauon jouduttuani työkyvyttömyyseläkkeelle. Netin käytössä kohdallani kävi hiukan samalla tavalla kuin työpöydän raivaamisessa ja oppimateriaalien käsittelemisessä. Aluksi en voinut mennä tietokonetta lähellekään, koska työurani katkesi kuin kananlento ja tietokoneen käyttö oli ollut jokapäiväistä.

Ja kun tulin antaneeksi bloggaamiselle pikkusormeni, se näyttää vieneen koko mummun mennessään. Ja se pieni tai iso narsisti asunee myös minussa, koska vähäinenkin palaute riittää pitämään yllä kirjoittamisen kytöä ja uusia ideoita saa joka lukukierroksella. Ja kommenttikammareissa on saanut välistä nauraa hykertää, mikä on todella hoitavaa. Itse asiassa parasta koko ilmiössä.