Huhuu, olen täällä...

Eilen sade soitti ja tuuli tuiversi. Ei tullut käytyä ulkona muuta kuin nappaamassa kuva tästä pikkuystävästä. Keväällä kummastutti reilunkokoinen nallekarhu läheisen koivun juurella. Eilen ilmaantui vielä lähempänä olevan pihlajan alle kuvan pehmolelu. Kuvittelisin sen koiraksi. Ja taas alkoi ihmettely, miksiköhän se siinä lepäili. Sateessa ja tuulessa. Eihän vaaleanpunaista lelua voi olla huomaamatta tummanvihreältä ruohomatolta. Nyt kuitenkin on jo kuivaa ja aurinko paistaa.

Todennäköisesti se on talomme lasten ulos unohtama lelu. Voi tietenkin olla niinkin, että joku vierailulla ollut pikkuinen on unohtanut lelunsa kyläpaikkaan. Jos pehmoleluja on useita, niin yhden puuttumista ei heti havaitse. Rakkaimman pehmolelun katoaminen yön yli saattaa kuitenkin kulminoitua tilanteeksi, josta selviäminen vaatii vanhemmilta monialaista tietotaitoa. Uudella lelulla ei vanhaa voi korvata. Varsinkin unilelut on ladattu niin täyteen turvaa ja tunnetta, että niiden jättämää tyhjiötä on miltei mahdoton täyttää.

Iltarutiinit ovat tärkeitä. Nukuttaessani pikku-Onnia, hän kysyi minulta taannoin, miksi illalla kerrotaan vain iltatarinoita. Iltatarinat ovat omasta päästä keksittyjä rauhoittavia onnelliseti päättyviä tarinoita, joiden hahmot tarkistavat, että kaikkien läheisten asiat ovat kunnossa ja kaikki ovat käymässä levollisesti unten maille. Aamutarinat ovat erilaisia. Hän nukahti ja jäi odottamaan aamutarinaa. Mutta aamulla omiin leikkeihin olikin niin kiire, että hän tokaisi, että ei kerrotakaan nyt sitä aamutarinaa, vaan mennään heti leikkimään. Ja me teimme niin.

Edit 19.30
Lelu on löytänyt omistajansa! :)