Kun ihminen on oikein väsynyt ja tosikipeä, hän yleensä hakeutuu lääkäriin jos vielä itse pystyy. Tai sitten hänet vie sinne joku läheinen tai laupias samarialainen. Yleensä hän saa apua ja palaa jonkin ajan kuluttua kotiinsa tyytyväisenä saamaansa hyvään hoitoon, nykyään kai sanotaan käypään hoitoon.Mutta jos kyseessä on kaltaiseni monisairaskroonikko, niin akuutitkin tilanteet tulkitaan usein taudinkuvaan kuuluviksi oireiksi tai peräti oireyhtymiksi. Ja kyseinen henkilö joutuu outoon kierteeseen, jossa hän kokee, ettei enää tule lainkaan kuulluksi.
Terveyslehtien sivuilla neuvotaan kääntymään toisen lääkärin puoleen, jos näin käy. Näin tapahtuu. Sitten tämä toinen lääkäri kirjoittaa lähetteen samaan sairaalaan. Ja taaskaan ei itse asiassa päästä eteenpäin, koska siinä samassa sairaalassa kyseisen henkilön vastuulääkärin todetaan olevan tuo kovakorvainen jääräpäisesti vuosia sitten valitsemaansa hoitolinjaa seuraava lääkäri. Avuttomaksi itsensä tunteva väsynyt sairaalan asiakas aistii lääkärin loukkaantuneen siitä, että on menty kysymään jonkin toisen lääkärin mielipidettä, kun toimintakyky jatkaa heikkenemistään. Ja tämä uusi lääkäri on kuunnellut ihmistä ja peräti nähnyt hänet kokonaisena ihmisenä ja suositellut tiettyjä lisätutkimuksia. Nimenomaan niitä tutkimuksia ei tehdä, koska ei ole tarvetta tai potilasta on jo niin paljon tutkittu tai ne eivät kertoisi mitään. Ja lähetteen kirjoittajana on kuitenkin erikoislääkäri, joka on työskennellyt aikaisemmin samassa sairaalassa.
Tähänkö on tultu? Älä mene yksityislääkärille valittamaan keskussairaalatason hoidosta tai jos menet niin mene sitten kokonaan pois äläkä tule enää takaisin. Potilaskansio pursuaa papereita ja niitä on sikinsokin pöydällä ja taas uusi lääkäri tutkii potilaan todeten, että teillähän on tuo asia hoidettu jo tuolla ja tuo tuolla ja tuo (nimetkin mainiten) on kokeillut kaikki mahdolliset lääkkeet jnejnejne eikä pysähdy sen vertaa katsomaan, pääseekö kivulias potilas omin avuin tutkimuspöydältä ylös ja alas. Jotakin tehdäkseen, erikoislääkäri hänkin, hän kirjoittaa nyt kuitenkin lähetteen perusverenkuvaan ja antaa soittoajan. Neurologi.
Mitä tästä opin? Yritän tulla toimeen omin avuin enkä hevin enää vaivaa niin kuormittunutta sairaalaamme. Minullahan on jo diagnooseja vaikka koko suvulle. Mutta voisiko olla, että se oikea diagnoosi vielä puuttuu? Voiko?
PS. Vaihdoin kuvaksi Marialta saamani toivonsäteen paremmista päivistä. Kuva on siis hänen ottamansa, ei omani.
Pahinta on se,kun lääkäreihin ei saa kosketusta. Vaikka kuinka puhuu... olo alkaa olla kuin olisi tulla töksähtänyt nimenomaiseen tutkimushuoneeseen toiselta planeetalta...
VastaaPoistaJoissakin lääkäreissä on aistittavissa turhautumista ja agressiivisuutta. Joku taas saattaa käyttäytyä tuuliviirimäisesti. Edellisellä kerralla suositeltu asia unohdetaan seuraavalla kerralla: ei, nyt katsotaankin asiaa ihan toiselta kantilta. Hoitajakin saattaa unohtaa lähettäneensä postissa kirjallista materiaalia edelliseen käyntiin liittyneistä asioista, joita hän on napannut potilasta ajatellen netistä.
Mutta onneksi ei aina ole näin. Välillä löytyy lääkäri/kirurgi, joka käyttäytyy kuin ihminen, joka uskaltaa olla läsnä - ihmisenä... joka saattaa kuunnellakin... sen toivoo sitten jatkuvan... pitää peukalot ristissä...
Näin on. Eikä kukaan huvikseen poliklinikoilla ravaa. Kyllä välillä kohtaa ihmisenkin siellä. Valitettavasti minun kohdallani vuosien myötä juuri nämä ovat vaihtaneet työpaikkaa toiselle paikkakunnalle ja lääkärin perässä ei voi muuttaa...
VastaaPoistaHankalinta on, kun omalääkäri kehottaa kysymään tiettyjä asioita erikoislääkäriltä ja kun sinne menee sen "listansa" kanssa vastauksia hakemaan, niihin ei reagoida millään tavalla. Ja taas ollaan kierteen alkupisteessä...piiri pieni pyörii...nettivastaukset löytää moni potilas jo itsekin...saattaa tulkita väärin...siis erikoilääkärin mielipide olisi tarpeen...
Alan epäillä, osaanko pukea sanoiksi oireet ymmärrettävällä tavalla. Puhunko liikaa? Tällaisia asioita nousee mieleen.
Parempia päiviä odotellen.
Onneksi olen itse toistaiseksi tarvinnut todella vähän lääkäriä. Lapsetkin ovat selvinneet lähinnä korvatulehduksilla ja flunssilla, mutta lyhyet kosketukseni lääkäreihin ovat opettaneet minulle, että he istuvat norsunluutorneissa.
VastaaPoistaMitä heikompi ammattitaito sen puhumattomampi ja epäsosiaalisempi lääkäri. Tai voihan olla, että sellainen lääkäriyksilö on valmistunut huippupapereilla...
Minulle sanoi kerran yksi vanha ja kokenut (eläkkeellä oleva lääkäri, joka piti yksityisvastaanottoa) alan ihminen, että nämä nuoret, ne tykkäävät , että on hienoa olla valkoinen takki päällä ja stetoskooppi kaulassa. Lääkärin ammatti on käsityöläisammatti. Se vaatii jatkuvaa harjoittelua ja ylläpitoa, rohkeutta tehdä, rohkeutta epäonnistua ja myöntää osaamattomuutensa.
neulekirppu sanoi:
VastaaPoistaLääkärin ammatti on käsityöläisammatti. Se vaatii jatkuvaa harjoittelua ja ylläpitoa, rohkeutta tehdä, rohkeutta epäonnistua ja myöntää osaamattomuutensa.
niinpä! olet aivan oikeassa. mutta oletteko, hyvät ystävät, ajatelleet tuota toiselta, eli lääkärin näkökannalta? nykyään ihmiset vaativat täydellisyyttä hoidossaan. kuka suostuu harjoittelukappaleeksi, siihen että lääkäri opettelee ja epäonnistuu? lääkärintyöstä, jota olen tehnyt yli 15 vuotta, on ainakin itselläni mennyt ilo sen vuoksi, että, vaikka mielestäni ja myös kollegoiden ja ison osan potilaista mielestä, olen ammattitaitoinen erikoislääkäri ja ennen kaikkea hyvä kuuntelija (mikä vie aikaa), niin koko ajan takaraivossa pyörii pelko epäonnistumisesta ja potilaan tai omaisen aggressiivisuudesta.
itselleni ei onneksi ole tähän mennessä hirvittäviä mokia päässyt tulemaan, toki joitakin, jotka ovat jääneet kirvelemään vuosiksikin, mutta noita varmuuden vuoksi aggressiivisia potilaita ja omaisia olen kohdannut liikaa jaksaakseni enää kovin montaa. he tulevat päälle kuin yleinen syyttäjä ennen kuin olen ehtinyt tervehtiä tai saada heihin minkäänlaista kontaktia.
se tekee raskaan työn entistä raskaammaksi. väitän, että syy siihen, miksi niin moni lääkäri ei kuuntele ja on linnoittautunut norsunluutorniin, on siinä, että yhteiskunta, potilaat ja omaiset asettavat aina vain uusia vaatimuksia antamatta resursseja täyttää näitä vaatimuksia. siinä uupuu, turhautuu ja kyynistyy.
tärkein resurssi, minkä itse haluaisin työhöni on aika siten, että voisin itse päättää kuinka paljon minä ja potilaani sitä tarvitsemme saadaksemme potilaan asian hoidettua. nyt ajan pituuden päättää vastaanottoavustaja työpaikassa sovittujen, usein kirjoittamattomien normien perusteella. miettikääpä, miten syvällisesti lähes mihin tahansa asiaan voi paneutua 15-20 minuutissa? varsinkin, kun läpi käydyt asiat on vielä kirjattava tarkasti ylös (jota laki vaatii, jotta voi tarvittaessa puolustautua, jos valitetaan) tuon saman ajan sisällä ja varmistettava, että potilas on ymmärtänyt läpikäydyn asian ja hoidon.
ja sitten potilas ulos ja uusi sisään ilman, että on mahdollisuutta nollata itseään millään tavalla oven avauksen ja sulkemisen välillä.
olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella potilaalla on syynsä hakeutua lääkäriin ja että jokaisella potilaalla on oikeus saada hyvää kohtelua ja hyvää hoitoa. se vaan nyt on niin, että jokainen lääkäri on varsin vajavainen ihminen, jolta kuitenkin nykyisin vaaditaan lähes yli-inhimillistä suoriutumiskykyä työssään.
liisan, en ole ehtinyt tutustua blogiisi tätä postausta enempää, joten en tiedä taustoistasi. tunnen kuitenkin myötätuntoa vuoksesi, kun olet kokenut tulleesi ei-kuulluksi lääkärissäsi. en halua puolustella lääkärikollegojani, enkä osaa neuvoa sinua, mitä sinun nyt olisi tehtävä. tämä kommenttini on vain spontaani reaktioni enemmänkin näihin muihin kommentteihin, joita edellä on, ja täysin oma juttuni. minullakin on blogi, mutta en ole tuonut ammatiani siinä esiin. toivon, että ymmärrät, miksi kirjoitan anonyymisti. haluan suojella itseäni, koska oman sairauteni takia voimani ovat tällä hetkellä hyvin vähissä.
Anonymous,
VastaaPoistaToki ymmärrän, että lääkäritkin ovat vain ihmisiä. Itse aikoinani en uskaltanut pyrkiä lääkikseen, kun ajattelin, että lääkärin tulee osata hoitaa ja parantaa.
Mainitsemasi seikat ovat ymmärrettäviä faktoja, tuo ajan puute ym. Olen koko ajan kästtänyt, että mahdoton yhtälöhän tuo on. Kummallinen tämä hyvinvointiyhteiskuntamme, kun ei satsata enempää resursseja julkiseen sairaanhoitoon. Molemmat kärsimme, sekä potilaat että lääkärit.
Tämä blogikirjoitukseni oli ensimmäisen tämäntyyppinen purkaus eli aiemmista postauksista ei vastaavia asioita löydy. Puran kipukroonikon tuskaa muualla. Muu kirjoittaminen jaksamisen mukaan on minulle kivunhallintaa l. yritystä keskittyä kivusta pois hetkiksi.
Myötätuntoa ensinnäkin anonyymille lääkärille. Taidat olla suuri niitä lääkäreitä, joista tässä ei ole puhe. Olet tunnollinen ja ihmisitä piittaava.
VastaaPoistaLiisalle sitten. Meni vuosia, että lääkärit jumiutuivat aina samaan kohtaan papereissani:"Sinä olet siis sairastanut tuberkuloosia? Mistä ihmeestä sinä sen sait?" Vaikka olisi ollut aivotäräys syynä lääkäriin hakeutumiseen, sain varautua tähän keskusteluun.
Hymähdellen luin eilen Tarjuskan juttua silmälääkäriltä. Maksasairaus oli silmälääkäristäkin kiintoisa keissi. No, eihän se haittaa, että ovat laajemminkin kinnostuneita, jos ihmiselle jää oikeus sairastua johonkin toiseenkin sairauteen. Paha esimerkki, minkä eräs haastattelemani psykiatri kertoi, on, että sepelvaltimotautipotilaan masennus jää usein huomaamatta. Sama muuten koskee masennuspotilaan sepelvaltimotautia. Ei ole harvinaista, että yhden sairauden löytyminen riittää tyydyttämään tutkivan lääkärin. Olen itse törmännyt joskus terveyskeskuksessamme ajatteluun, että yksi oire käyntikerralla. Hassua: tilaa aika, kun verenpaine on korkealla, tilaa toinen aika, kun rasva-arvot ovat korkealla. Kolmas aika, kun janottaa kamalasti. No, onneksi sellaisia lääkäreitä ei sentään kasva joka oksalla.
Yksi-asia/käynti-systeemi ehkä tässä tapauksessa olisi toiminutkin paremmin.:)Niin tragikoomiselta kun se tuntuukin.
VastaaPoistaOlisi pitänyt olla huutomerkkinä siinä. MINÄ olen tässä, katso, tutki minua nyt tämänkuntoisena, älä selaa papereita. Kysy jotakin minulta, jota ne paperit yrittävät kuvata. Saattaisi olla onni onnettomuudessa, jos tuo paksu pinkka papereita katoaisi jollakin mystisellä tavalla ja niistä saadut leimat pyyhkiytyisivät merten syvyyksiin.
Luulen ajatelleeni ja osin ymmärtäneenikin asiaa myös lääkärien kannalta (lähipiirissäni on heitä useita) ja ymmärrän täysin, että suojatakseen omaa psyykettään täytyy olla tietyllä tavalla välinpitämätön ja kylmä. Se on osa ammattitaitoa. (Millä tahansa ihmissuhdealalla tai asiakaspalvelutyössä.)
VastaaPoistaSilti sellainen käytös haavoittaa potilasta, vaikka hän tiedostaisikin sen miksi lääkäri käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Sillä sairaalle lääkäri on oljenkorsi, viimeinen toivo. Se on varmasti ahdistavaa lääkärin kannalta.
Voisi olla lääkärien ja potilaiden kannalta parempi, että vielä valmistumisen jälkeen voisi ainakin ensimmäisen vuoden ajan työskennellä kokeneemman lääkärin työparina. (Tiedän senkin kuinka hierarkinen työyhteisö sairaala on, joten ehdotus on todennäköisessti aika huono). Mentori-systeemiä on kuitenkin käytetty aika paljon ja mielestäni onnistuneesti yritysmaailmassa.
Pahinta on, että ns. omalääkäri vaihtuu jatkuvasti, kuten on käynyt lähiterveyskeskuksessa. Omalääkärinä on keikkalääkäreitä, jotka käsityksemme mukaan hoitavat kyllä hyvin akuutit ongelmat. Mutta hoito ei ole pitkäjänteistä. Esimerkiksi monen kroonikon kontrollit ovat jääneet väliin, kun aina on eri lääkäri.
VastaaPoistaEivät potilaat aina itse ymmärrä käskeä lääkäriä tekemään lähetteen laboratoriotutkimuksiin. Jos olisi omalääkäri, oikea sellainen, hän pitäisi huolta, että hommat hoituvat ajallaan.
Perusongelma on kuitenkin siinä, kunnat eivät maksa palkkaa riittävästi, jotta lääkärit hakeutuisivat maaseudun terveyskeskuksiin.
Ja kun näin on, hyvä kun saamme edes niitä keikkalääkäreitä!
Omalääkärijärjestelmä on, mutta se ei toteudu, vaikka palkkaakin maksettaisiin tarpeeksi. Nuoret lääkärit tulevat ja lähtevät erikoistumaan, perustavat perheen, saavat lapsia ja varmaan on muitakin syitä nopeaan vaihtuvuuteen. Taisi olla täsmälleen vuosi sitten, kun erikoissairaanhoitotaso "tiputti" minut omalääkärin kontolle. Tänä aikana heitä on ollut ainakin neljä, mikä tarkoittaa juuri sitä, mistä Obeesia tuossa mainitsi.
VastaaPoistaHyvä, että yleensä on lääkäreitä ja toivon voimia heille heidän raskaaseen ja vaikeaan työhönsä.