10. huhtikuuta 2008

Yhdeksäs aalto

Mielikuvittelen itseni suuren meren rantaan. Mainingit lyövät lempeästi hienoon rantahiekkaan. Etäämpänä ne iskevät tyrskyinä kivikkoon. Kävelen paljain jaloin vedenrajassa. Ilmaista jalkahoitoa. Tai kallista kun niin kauaksi piti mennä. Tuon tuostakin veden virtaus on kiskaista hiekan altani ja joudun taiteilemaan napanappi tiukasti kiinni. Sauvoistakaan ei ole mitään apua. Ranta kuhisee elämää. Meren kuiskeet ja kohina peittävät rantaelämän äänet ja saan olla omassa pikkumaailmassani. Seuraan lainelautailijoita, maininkien leikkiä ja aina välillä lasken.

Sanotaan että seitsemäs aalto on isoin. Ja minä olen aina ajatellut, että vasta yhdeksäs. Miksikö? Merimaalari Aivazovskin Yhdeksäs aalto on jäänyt ikuisesti mielikuvastooni. Minä joko ymmärsin vielä huonosti kieltä tai ekskursiomme opas todellakin kertoi, että yhdeksäs aalto olisi se voimakkain, tuhoisin. Itse asiassa yhdentekevää, mutta kyseinen maalaus on yksi lempitaulujani. Olisi pitänyt ostaa silloin repro. Mutta rahat olivat vähissä.

Katselin keittiön ikkunasta pitkään tänään kahta viherpeippoa. Pariskunta keräili kukkapenkistämme pesänrakennustarpeita. Sateli hiljalleen lunta. Olen ollut jalkeilla viidestä asti. Eilinen allasvoimistelu muistutti itsestään. Keskivartalo ja pää ovat raskaita kannateltavia. Pitäisi mennä taas pitkästä aikaa Voice Massage-hierojalle. Tai lymfaan. Jotakin pitäisi. Paljon voisi. Kiristää ja on pala kurkussa. Monesta syystä. En suostu yhdeksännen aallon alle. En.

Huomenna on onneksi taas kotoa-pois-ohjelmaa. Pikku-Nooran syntymäpäivä. Menemme ennen kuin kaverit tulevat. Sitten alta pois. Muistan kun hän syntyi seitsemän vuotta sitten, ensimmäinen lapsenlapsemme. Olin silloin hapraammassa kunnossa kuin nyt. Kun näin suloisen tyttövauvan synnytysosaston ovella ensimmäisen kerran, itkin ilosta ja helpotuksesta kuin vesiputous. Kosketuin ja liikutuin niin vahvasti, että itkin kaksi tuntia. Siis saavillisen. On itkua ja itkuja. Jokaisella omansa. Se itku oli parhaimmasta päästä.

2 kommenttia:

  1. Liisa,
    Saattaa ollakin... :) Joskus ensimmäinenkin saattaa olla liikaa.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!