Lukuset

Oli sellainenkin aika kouluvuosina, että pientilakotimme oli talvet kylmillään ja piskuinen karja ruokolla naapurissa. Ruokolla oleminen tarkoitti sitä, että naapuri piti karjan talven yli ja sai sen tuoton siitä vastineeksi. Omat eväät eli heinät ja rehu taisivat kuulua sopimukseen.

Kun koulut loppuivat toukokuun lopussa, me lapset ja karja palasimme kotiin. Äitikin lomansa ajaksi. Kyllä se koti oli aina siellä. Se osoite säilyi muuttumattomana, vaikka muuten kiertolaisia olimmekin. En muista montako talvea meni näin, mutta ainakin kaksi. Silloin todella tiesi kesän alkamisajankohdan ja vallan kalenteritta. Tämän järjestelyn aikana sattui tulemaan meidän kinkerivuoromme. Muistan, miten äitiä stressasi, mitä sanaa ei tuolloin ollut vielä keksittykään, koko touhu. Oliko todella niin, että vuoroa ei olisi voinut vaihtaa? Kinkerithän pidettiin talvella lumien aikaan. Voin helposti kuvitella, miten suuri työ on järjestää kylmillään olevaan sähköttömään taloon jokin tilaisuus etätyönä. Kai siinä oli jokunen vapaapäivä otettava.

Kinkerit tarkoittivat järjestysvuorossa olevalle talolle aikamoista työpanosta. Ei se siihen jäänyt, että kirkkoherra ja kanttori kävivät työtehtäviensä vastineeksi syömässä, vaan oli varustauduttava leipomalla, siivoamalla, haalimalla istuimia tuvan täydeltä. Koko kylähän tulisi paikalle. Kinkeriväki istutettiin pitkille penkeille, jakkaroille kuulusteltavaksi. Jokin tekstiläksy oli osattava ulkoa ja muistaakseni virsikin. Sisältöjä en muista, mutta muistan mihin tuvan nurkkaan opetuspaikka oli rakennettu ja että pappi ja kanttori syötettiin kammarissa. Muu kinkeriväki sai tyytyä vähäisempään kestitykseen eli kahvitarjoiluun, ainakin meillä. Rahasta oli tiukkaa. Helpotus oli suuri, kun revohka saatiin onnellisesti läpi. Googlatessani kinkerit ja lukuset-sanoja jouduin näille sivuille.